Ruusu ja risuja Musiikkitalolle

Korkkasin osaltani Helsingin uusimman komistuksen, Musiikkitalon viime viikonloppuna.

Eivät ole asiantuntijat tai tavallisemmat talossa käyneet turhaan sen akustiikkaa kehuneet.

Seurueeseen kuuluneet naiset eivät lakanneet konsertin jälkeen taivastelemasta sitä, miten upeasti Jari Sillanpään ynnä musisoivana taustaryhmänä toimineen nelikon äänet täyttivät tilan.

Totta, muutamassa muussa esiintymispaikassa samoja sävelkulkuja kuunnelleena ei voi muuta kuin antaa tältä osin täysi kymppi Musiikkitalon konserttisalille.

Uskoakseni tyytyväinen oli myös espoolainen Sofia Lundberg, joka pääsi estradille laulamaan duettona Sillanpään kanssa Upseeri ja herrasmies -elokuvan tunnusmelodian Up where we belong. Sekin oli korvia mukavasti hivelevä esitys.

Korvat siis nauttivat Musiikkitalossa.

Samaa ei ikävä kyllä voi sanoa suusta. Salintäyteisen yleisön tarpeisiin tarjoilupisteitä oli auttamattomasti liian vähän. Viimeiset janoiset saivat ostettua juomansa vasta puolen tunnin tauon viime minuuteilla.

Tilapuutteella ei vähäisiä tarjoilupisteitä voi perustella. Ja missä olivat pystypöydät, joihin kahvi+kakku -linjaa noudattaneet olisivat voineet kantamuksensa laskea?

Aulan harvat pöydät eivät riittäneet alkuunkaan.

Seurueemme tarkkasilmäisin teki myös hätkähdyttävän huomion. Puolisen vuotta käytössä olleen Musiikkitalon konserttisalin lattia on jo nyt hirveässä kunnossa.

Parketti näyttää siltä, kuin siinä olisi marssinut jääkiekkojoukkue viikon edestakaisin ilman teräsuojia. Tai siltä, kuin talo olisi ollut käytössä jo kymmenen vuotta.

Tuli mieleeni, että onkohan talon loppuhintaa yritetty hinata alaspäin väärästä kohtaa. Lattioiden uusiminen ei parin vuoden välein ole sekään halpaa lystiä.

Yksi vaihtoehto lattiaongelman ratkaisuksi tietysti on, että jatkossa konsertteihin tulevilta riisutetaan kengät ja annetaan huopatöppöset jalkaan ennen saleihin pääsyä.

Tosin tuo vaihtoehto lisäisi entisestään vaatesäilytyspisteiden edustan kaaosta ennen ja jälkeen konsertin.