Me hirviömutsit

Vuoden Mutsi -kirjan tekijät Katja Lahti ja Satu Rämö rohkaiseva äitejä luottamaan omiin fiiliksiinsä. Tämä äitiys kun on jokaisen oma hiihto. Miten virkistävää!

Tanssikoulujen, musiikkiopistojen ja urheiluseurojen kahviloissa istuu meitä äitejä, joskus jokunen isäkin.

Jälkikasvu on treenaamassa, uskokaa tai älkää, jopa mankunut harrastamaan. Vanhempiin iskee toisinaan joutilaantympeä olo siinä tauolla odotellessa.

Yksi keskusteluaihe toistuu äitiporukassa: ”Taas joku katsoi paheksuvasti. Ja nyt taatusti ne netin keskustelupalstat paukkuvat.”

– Me tultiin tänne kiireessä taksilla. Näytin varmaan ihan hirveältä äidiltä, joka pakottaa lastaan, eräs äiti kertoo.

– Meidän lapselta alkoi vuotaa matkalla verta nenästä, toinen pistää paremmaksi.

– Selitetään sitten niille tyypeille, että harrastetaan ihan lapsen omasta halusta, naurahdetaan.

Kauheat vanhemmat. Ne jututhan saavat keskustelupalstat kuplimaan ja peukut kuumiksi klikkauksista.

Taas ne ovat jättäneet lapsiaan leikkiluolaan, tienvarsille tai yönselkään. Mitä lie itse puuhaavat, ryyppäämässä tietenkin, ne muut.

Tai sitten me ryökäleet olemme liian kunnianhimoisia. Soittelemme kouluun opettajille ja vaadimme. Raahaamme lapsia harrastuksiin.

Päivähoidon me vähintäänkin aloitamme väärään aikaan.

Kun Helsingin Uutiset kertoi vanhempien jättävät lapsiaan salaa Hop Lopiin, aihe kiersi läpi suurimpien iltapäivälehtien ja viihdeohjelmien.

Ihan vain vaihtelun vuoksi olisi vinkeää joskus nähdä eläkeläiset samanlaisessa lööppisuosiossa:

”Eläkeläiset kiusaavat sairaanhoitajia. Lue uskomattomat kokemukset.”

”Törkeä paljastus julki: Järkyttäviä soittoja raivokkailta vanhuksilta.”

Mutta ei se toimi. Erotuksena muihin ihmisryhmiin vanhemmat ovat niitä, joita purevat sekä omat että vieraat.

Oikein ei voi toimia, sillä aina löytyy joku, jota kismität.

Ennen vanhaan oli kuulemma helpompaa. Jos lapsi selvisi aikuiseksi hengissä ja pysyi kaidalla tiellä, olit voiton puolella. Siinä peltotöiden lomassa kasvoi kunnon kansalaisia.

Nykyään vaihtoehtoja on pirullisen paljon. Siinä sitten luovimme.

Täydellisyyttä ei ole. Lisää pitää panostaa lasten vuoksi ja ehdoilla, muttei koskaan liikaa.

Lasten suusta kuulee totuuden,  tai lastenkirjailijoiden.”

Lasten suusta kuulee totuuden – tai lastenkirjailijoiden.

Kun Tatu ja Patu käyvät Helsingissä, lentävät jätskit Stadikan tornista. Linnut lentävät alla. Kukaan ei nipota.

Matkalla kylpylään kaksikko eksyy vahingossa päiväkotiin. Sielläkin on kivaa.

Ja oikeastaan kivaa on kaikkialla, minne vesselit nokkansa suuntaavat.

Koskakohan kirjat kielletään paheksuttavina?