Ystävä ei kuulu tilastoon

Elämä sen opettaa. Mikään ei ole niin varmaa kuin se, että mikään ei ole varmaa.

Hyvä ystävä nuoruusvuosilta pysyi hyvänä ystävänä vielä pitkään senkin jälkeen kun työt, ihmissuhteet ja asuinpaikat alkoivat kasvattaa sekä fyysistä välimatkaa että yhteydenpidon välejä. Satunnaiset live-tapaamiset pitivät ystävyyden ydintä vahvana niillä hyvillä fiiliksillä ja riemulla, joita yhdessäolo aina tuotti.

Vaan sitten se tapahtui: ei enää tapaamisia. Teksti- ja sähköpostiviestejä sentään pulpahteli puolin ja toisin, joskin harvakseltaan. Lopulta koitti aika, jolloin nekin tyrehtyivät kokonaan.

Hiljaisuus venyi vuosiksi ja mitä enemmän aikaa kului, sen vaikeammaksi tuli ottaa yhteyttä ja kysyä kuulumisia.

Ystävä oli valloittava, hauska ja ulospäinsuuntautunut persoona, joka herätti sympatiaa kaikkialla, minne meni. Varmasti hänen päivänsä olivat täynnä tekemistä ja tuttuja riitti tavattavaksi aina liiaksi asti. Vakituinen ihmissuhde fiksun kumppanin kanssa oli sekin ollut viimeksi tavatessamme hyvin jengoillaan.

Puhelimen käytön sijaan omat ajatukset alkoivatkin suuntautua omaan napaan ja vähättelevään surkutteluun: ei tässä nyt viitsi tylsää, arkista minäänsä ja elämäänsä ruveta väkisin toiselle tyrkyttämään.

Sitten tuli Facebook. Keskinäinen peukun nostattelu postauksille ei vastaa ihmissuhdetta, mutta tuudittaa uskomaan, että jonkinlaisessa ystävyyden liepeessä tässä vielä roikutaan kiinni.

Keskinäinen peukun nostattelu Facebook-postauksille ei vastaa ihmissuhdetta.”

Kunnes äskettäin lopulta tapasimme yhteisen ulkomaantutun yhdistäminä. Kävi ilmi, että ystävä oli elämässään pudonnut täydelliseen mustaan aukkoon, jonka läheisten ihmisten lyhyelle jaksolle ajoittuneet kuolemat, ero rakkaasta ja mielenkiintoisen työn menetys olivat avanneet.

Hän oli tuijotellut sängyllä maaten kattoon vuoden päivät kykenemättä nukkumaan tai syömään kunnolla. Pari vuotta meni jaloilleen nousemisessa ja sen tajuamisessa, että elämä voittaa.

Tilastollisesti hänestä oli tullut juuri se keski-ikäinen, paljon menettänyt mies, joka yrittää turruttaa suruaan alkoholilla ja joka nyt voisi olla kuollut.

Häpesin naiiviuttani. Kertaakaan ei mieleeni ollut juolahtanut, että aina aurinkoisella humoristilla voisi olla raastavia ongelmia.

Itku oli lähellä, kun hän erotessamme totesi:

– Anteeksi, että en ole ottanut yhteyttä.