Vietin männä viikolla puolitoista tuntia Stockmannin sovituskopissa. En voinut vastustaa kirkkaankeltaisia lappubikinejä ja niitä toisia, turkooseja. Ja pinkkejä mokkakorkkareita. Ja aniliininpunaista kesämekkoa, joka huusi, että pue minut yllesi, nyt on kesä. Ja Wolfordin pitsimekkoa, joka päällä ei mennä serkkupojan rippijuhliin.
En ostanut mitään. Mutta olin typerryttävän onnellinen. Olin ehtinyt unohtaa, miltä kaupunki tuntuu. Kaikki ne uudet, järjettömät, hauskat ja ihanat kesävaatteet. Seitinohuet saumasukat. Ja hajuvedet, jotka tuoksuvat kesäöille, joina ei ole kiire mihinkään.
Kunnes Mannerheimintiellä, siinä jäätyneessä perunapellossa, äkkiä tajusin, että nyt riitti.
Olen koko talven ajatellut, etten vaihtaisi näitä kelejä mistään hinnasta siihen loputtomaan loskaiseen pimeyteen, jota edellistalvet ovat olleet.
Vanhan liikennevaloissa ymmärsin, että olen väärässä.
Haluan kesän tänne ja heti. Haluan kotikulmille sen törkeän hyvännäköisen asfalttimiehen, jolla on täydellinen päivetys ja joka ei koskaan käytä paitaa (ja jota en koskaan muka huomaa).
Ja ostarin jäätelökioskille sen syötävän kauniin myyjän, jolla on paidasta kaksi nappia liikaa auki – ja jonka vuoksi korttelin lapset lihoivat viime kesänä keskimäärin kaksi kiloa, koska kaikkein kilteimmilläkin perheenisillä oli joka päivä jäätelöpäivä.
Haluan syödä aamupalan ulkona ja juoda terassilla kahvia, en herätä väsyneenä ja kiskoa jalkaan 100 denierin sukkia. Ja niitä jumalauta järkeviä kenkiä, jotka pitävät vettä ja joilla ei liukastu, kun tarpoo umpihangessa moottoritien varresta työpaikalle ja joutuu valaisemaan kännykällä avainnippua, jotta löytäisi oikean avaimen umpijäätyneeseen lukkoon.
Haluan, hemmetti, flirttailla tuntemattomille ja polkea Jopolla ostamaan herneitä ja nähdä nuorisotalon kulmilla pussailevia teinejä ja kulmille tyttöjä, joilla on äitien mielestä ihan liian lyhyet mikrosortsit ja aivan liian pinkkiä kynsilakkaa.
Ja naapurin isoäidit ulos puistoon taivastelemaan, että taas ovat citykanit syöneet orvokit, voi voi, pitäisikö sitruunavettä kokeilla.
Haluan herätä aamulla ilman viittä kupillista kahvia ja tuntea itseni naiseksi, enkä ugrilaiseksi muinaishylkeeksi, jolla on joka aamu kaulaliina, villasormikkaat, kynsikkäät ja pipo hukassa.
Niin että antakaa minulle hemmetti se kesä. Heti. Huomiseksi. Nyt riitti.
