Jorvin lastenpsykiatriselle noottia hoitoonpääsystä

Jorvin sairaala on saanut Etelä-Suomen aluehallintovirastolta huomautuksen laissa määriteltyjen hoitoonpääsyaikojen ylittämisestä. Lisäksi sairaala sai moitteita lähetteen käsittelyyn liittyneistä epäselvyyksistä.

Selvityksen mukaan lähetteen käsittely oli kestänyt lain määrittämän kolmen viikon sijaan kaksi kuukautta. Tutkimuksiin pääsy taas oli vienyt yli kuusi kuukautta.

Juuri päätöksensä saanut hallintokantelu koskee tapausta, jossa väkivaltaperheen lapset saivat kiireellisen lähetteen Jorvin lastenpsykiatriselle osastolle. Kun kriisityöryhmälle osoitetusta lähetteestä ei alkanut kuulua mitään, perheen äiti otti yhteyttä Jorviin. Ensimmäistä yhteydenottoa seurasi sarja muita yrityksiä selvittää lähetteen liikkeitä.

– Jouduin salapoliisimaisesti selvittämään sairaalan sisäisiä yksiköitä, missä lähete mahdollisesti oli käsittelyssä, äiti kertoo.

Käytössä olevasta sähköisestä potilastietojärjestelmästä huolimatta paperilähete ehti kadota useamman kerran käsittelyprosessin aikana.

Aluehallintovirasto katsoi päätöksessään, että sairaalan henkilökunnan olisi pitänyt oma-aloitteisesti selvittää poliklinikoiden väliset sisäiset epäselvyydet ja käsitellä lähete nopeammin ja täsmällisemmin.

Lastenpsykiatrian vastaava ylilääkäri Leena Repokari myöntää, että kyseisessä tapauksessa lähetteen käsittely ja hoitoon pääsy venyivät laittoman pitkiksi.

– Tällä hetkellä Hyks lastenpsykiatriassa lähetteiden käsittely ja hoitoonpääsy tapahtuvat kuitenkin lain säätämän aikarajan puitteissa, hän sanoo.

Myös sairaalan naisten- ja lastentautien tulosyksikön johtajan Jari Petäjän mukaan kyseinen hallintokantelu heijastaa parin vuoden takaista tilannetta, jollaista Jorvin sairaalassa ei enää ole.

– Lastenpsykiatrisen hoidon saatavuus on parantunut dramaattisesti viimeisen kolmen vuoden aikana, hän vakuuttaa.

Kyseisen perheen lapsia viime vuosien parannukset eivät ehtineet auttaa. Kun espoolaisen Annan kahdelle esimurrosikäiselle tytölle vihdoin kävi kutsu tutkimuksiin, pääsivät he kriisityöryhmän sijaan tavallisille poliklinikkakäynneille.

– Nuoremman todettiin olevan niin ahdistunut ja masentunut, että hänen normaalin kasvunsa ja kehityksensä nähtiin olevan vaarassa, Anna kertoo.

– Hoitoa hän ei kuitenkaan saanut. Syynä oli motivaation puute.

Annan mukaan tapaamiset olivat kuitenkin valmiiden lomakkeiden läpi kahlaamista.

Niissä ei aidosti yritetty saada lasten luottamusta, jonka voittaminen oli väkivaltaisen isän uhkausten ja pelottelun takia haastavaa.

Annan edellytettiin osallistuvan yhteistapaamisiin uhkaavasti käyttäytyneen ja aggressiivisen ex-miehensä kanssa ilman takeita turvallisuudesta.

– Minun pelkoni leimattiin ylimitoitetuiksi ja kohtelu oli muutenkin väheksyvää ja syyllistävää.

Vastaavanlaisia kokemuksia on myös muilla Annan tuntemilla väkivallan uhreilla.

– Osittain voi olla kysymys lähisuhdeväkivaltaa koskevan tiedon puutteesta, hän arvelee.

– Jos lähisuhdeväkivalta nähdään vuorovaikutusongelmana, päädytään helposti vääriin työtapoihin.

Lapset saivat lopulta tarvitsemansa avun. Kun hoitosuhde Jorviin päättyi, Anna palkkasi yksityisen perheterapeutin.

Onko lapsille ja nuorille tarjolla riittävästi apua? Ota kantaa!