Keskivartalopäärynä

Vaimollani on pitkin syksyä ollut kiusallinen aamurutiini. Työnnä naamaasi, hän sanoo ja heittää tylysti lautaselleni kolme isoa porkkanaa.

Minullakin on omat rutiinini. Kun vaimo on suihkussa ja luulee, että leikin mielelläni jänistä, päräytän parissa minuutissa lautaselle rasvassa tirisevän makkarapannun, jonka kuorrutan sulatejuustolla ja majoneesilla.

Hotkin ruuan alle minuutissa, pesen pannun ja tuuletan keittiön, jotta keittiöpoliisille ei jää kiusallista todistusaineistoa tutkittavaksi.

Samaan aikaan perheemme hermeliinikani rouskuttaa tyytyväisenä häkissään porkkanoita. Ja paisuu päivä päivältä.

Kyse on tilannetajusta, joka on erityisesti meidän miesten ominaisuus.

Parilla älykkäällä siirrolla väärin painotettu ja perusteltu aamiaiskattaus on pantu uusiksi ja kaikki ovat tyytyväisiä: minä, vaimo ja – erityisesti Petteri-kani, joka on viime aikoina viettänyt niin sanottuja kissanpäiviä.

Vaimoni tämänkertainen terveysintoilu alkoi aamutelevision ohjelmasta, jossa puhuttiin miesten keskivartalolihavuudesta. Vaimo nappasi ikävästi sanasta kiinni ja alkoi vihjailla, että minulla on hänen mielestään päärynävartalo.

Ja että asialle pitäisi tehdä jotakin.

Omasta mielestäni olen lähinnä tanakka ja olisin hyvinkin sopusuhtainen, jos jalkani eivät olisi lyhyet kuin mankelintukit.

Keskivartalolihavuus on varsinainen sanahirviö ja tietysti naisen keksimä. Pullero tai plösö ovat liian arkipäiväisiä ja niistä puuttuu naisten arvostama tärkeä ja vakava lääketieteellinen vivahde, joka sanassa keskivartalolihavuus on.

Jos miehellä on keskivartalolihavuutta, hän on käytännössä jo kuollut.

Tätä viestiä terveystädit hokevat joka tuutissa ja tätitoimittajat peesaavat näitä kalman hajua kylväviä ”asiantuntijoita” suut vaahdossa.