Kerrostalo on hyvä paikka asua. Näin on, vaikka joku saattaakin luulla toisin. Kerrostalo on myös sosiaalisesti vaativa. Samassa rapussa asuu eri ikäisiä, erilaisen sosiaalisen taustan omaavia sekä nykyisin eri kulttuureista saapuneita ihmisiä. Tilanne on vähän samanlainen kuin 1960-luvulla kun peruskaupunkilainen (siis: stadilainen) sai totutella maalaisserkkuihin maamme ainoassa oikeassa kivikylässä. Mutta sopu luo sijaa ja parhaimmillaan myös tunnelmaa.
Taloja on myös erilaisia. Pieniä ja suuria, uusia ja vanhoja, hyvin rakennettuja ja harakanpesiä. Viimemainittuja löytyy ainakin äänen etenemismielessä tyypillisesti 1970 -lukujen halvemmista elementtitaloista. Sitä vanhemmat ovat perinteisesti kunnon kamaa, vaikka mm. sodan jälkeen rakennustarvikkeista pulaa olikin. Uudemmat taas noudattavat edes osittain alati kiristyviä rakennusmääräyksiä.
Olen asunut 16 eri kerrostalossa sitten 1950-luvun puolivälin. Kalliosta Eiraan, Westendistä ja Tapiolasta Matinkylään sekä myös pienemmillä maaseutupaikkakunnilla. Päälle tulevat rivitalot ja omakotiasuminen. Vahoissa ja uusissa kerrostaloissa, pienissä, herkullisissa kaupunkivilloissa ja isommissa asuintorneissa. Hienoissa ja tuiki tavallisissa. Vuokralla ja osakkeiden omistajana. Kokemusta siis on.
*
Aika on muuttunut ja käytöstavat sen mukana. Ennen talot, varsinkin lähiöiden isot talot, olivat täynnä elämän ääniä. Tuhottomasti lapsia, leikkiä, melskettä, perheriitoja ja toinen toistaan merkittävimpiä juhlia. Nykyään tilanne on toinen. Siitä lähtien kun asuntolainoja on saanut 25-30 vuoden maksuajalla, eikä ole tarvinnut noudattaa ikiaikaista yksiö-kaksio-kolmio-ja-rivariin -menetelmää, ovat nuoret perheet karanneet enimmäkseen metsiin.
Joskus 30 vuotta sitten vielä kuviteltiin, että metsiin rakentaminen loppuu, muuta eihän siinä niin käynyt. Missä ennen asusti tuhat ihmistä päällekkäin kallion kupeessa, asuu nyt 300 omakotitaloissa, jotka on niputettu varmuuden vuoksi kiinni toisiinsa. Etteivät vaan eksyisi.
Nykyisin rivari- ja omakotitalosukupolvien lapset muuttelevat kerrostaloihin. Kulttuuritausta on hieman erilainen kuin elämänsä kerrostalossa viettäneellä. Se näkyy ja kuuluu. Samalla tavalla kuin näkyy ja kuuluu sekin, että yhteiskunta on itsekeskeinen aivan toisella tavalla kuin 35 vuotta sitten. Elämän ääniä kuuluu taas, mutta ero on siinä, että elämä on siirtynyt viikonloppuihin ja aamuyön tunteihin. Onhan siinä tietysti se oivallinen piirre, että muutkin saman rapun ja koko talonkin asukkaat saavat ihan ilmaiseksi seurata nerokkaita parveke- ym. keskusteluja. Niistä saisi muuten mainioita kuvattomia tai kuvallisia videoita you-tubeen. Seuraavana aamuna olisi kätevä tarkistaa netistä mitä tuli puhutuksi...
Vaikuttaakin siltä, kerrostaloasuminen on jotenkin joutumassa amatöörien huostaan. Ennen ovet osattiin sulkea, ei pamauttaa kiinni. Tupakat ymmärrettiin stumpata tuhkikseen tai tyhjään tölkkiin. Niitä ei onneksi silloin ymmärretty heittää pihalle hiekkalaatikkoon pikkulasten syötäviksi. Kierrätyspaikkojakin rakennellaan innokkaasti myös vanhoihin taloyhtiöihin. Osa asukkaista osaa lukea, osa ei erota muovipussia peltipurkista ja pahvilaatikon purkaminen niin että se veisi vähemmän tilaa on haastava tehtävä. Lähes mahdoton on myös biojätteen käsittely. Siitä tulikin mieleeni, etten ole oppinut vielä ymmärtämään miten leivänpaahdin täyttää biojätteen tunnusmerkistön.
Tahaton äänen vuotaminen asunnosta toiseen aiheuttaa sekin merkillisiä tilanteita. Toisen puhelujen kuunteleminen ei ole antoisaa. Puhumattakaan nyt suihkuista ja wc-käynneistä. Kerrostaloissakin kotona tapahtuvat harrastukset ovat kannatettavia ja hyödyllisiä mutta myös uuvuttavia naapureille. Esimerkkinä piano. Se on todella hieno soitin ja ahkera harjoittelu kunnioitettavaa. Kerrostalossa hienous tosin hieman karisee, koska pianon vaimentaminen niin, ettei ääni kantaudu niin helposti rakenteita pitkin ole yleisesti tunnettua. Kerran talon runkoon karannut ääni on varsinkin vanhoissa elementtitaloissa korjaamaton paikka. Ei auta akustiikkalevy, ei lisävällyt, eikä aina edes etäisyys soittimesta. Naapurirappujen harrastajien kehittyminen kuuluu yhtä lailla kuin oman rapun virtuoosienkin. Ei auta kuin soittaa mukana. Olen tosin harkinnut saksofonia. Kitarassa tai huuliharpussa ei ole tarpeeksi särmää.
Harmillista onkin oikeastaan se, että äänen tapaan kulkea ja siten tehokkaaseen äänieristykseen ja ilmastointilaitteiden äänenvaimennuksiin on kiinnitetty kovin vähän huomiota. Tämä koskee niin huoneistojen välistä kuin asuntojen sisäistäkin ääniliikennettä. Siinä suhteessa eräs nykyajan huonoimmista keksinnöistä on laminaatti ja kaverina nuo kirotut, etelän mailta silmiin tarttuneet isokokoiset klinkkerit. Molemmat kovapintaisia kuin mitkäkin. Seikka, joka aiheuttaa sen, että pienikin kolahdus kuuluu hyvin. Käyttäisivät edes äänieristeellä varustettua hienoa englantilaista linoleumia. Tulisi halvemmaksi, tuntuisi lämpimämmältä ja pehmeämmältä jalkapohjissa ja eristäisi iskuääniä paremmin. Sitä paitsi se on luonnontuotteista tehtynä ekologiselta kokonaisarvioltaan hyvä käyttömateriaali.
*
Kerrostalo on hyvä paikka asua. Asumismuotona kerrostaloja tulisi rakentaa lisää, sillä niillä on monta positiivista ominaisuutta kuten energiankulutus / hlö, kaupunkirakenteen tiivistyminen, teoriassa halvemmat asumiskustannukset ja mahdollisuus sijoittaa monenlaisien asuntojen tarvitsijoita samaan yksikköön / pihapiiriin. Sen lisäksi se opettaa meitä tulemaan toimeen kanssaihmistemme kanssa - taito, joka nettikommunikoinnin aikana on kärsinyt järkyttävän mahalaskun. Se, mikä meiltä puuttuu ovat järkevän hintaset vuokra-asunnot. Olemme vielä sillä aikakaudella, jolloin ainoa "oikea" vaihtoehto on omistusasunto. Olennaista olisi luoda elämäntilanteen mukaan vaihtuvia valintamahdollisuuksia. Siihen vaihteleva kerrostaloalue on omiaan. Se on viime kädessä paljon tärkeämpää kerrostaloasumisessakin kuin keittön kaapien väri tai kylpyhuoneen laattamalli.
esa.kivivuori@gmail.com
