Turvattomuus on in ja pelko poikaa. Suomi käy menestyksellisesti kyseenalaista kilpailua siitä, missä EU-maassa on eniten turvakameroita. Metropolialueella on lukemattomia kameravalvonnan avulla ”turvattuja” yksityiskoteja puhumattakaan yrityksistä. Toisaalta samalla metropolialueella voi löytää perinteistä asumistapaa, jossa koteja ei edes lukita.
Kummassa vaihtoehdossa asuu onnellisempia ihmisiä? Lukitsen itseni sisään turvalukkojen taakse kuvitteellisen uhan varalta ja teen itsestäni ja perheestäni vapaaehtoisia vankeja? Vai jaksanko vielä luottaa edes perusrehellisyyteen? Maailmaan, jossa kotia ei tyhjennetä, vaikka kukaan ei sattuisikaan olemaan kotona. No, viimemainittu pätee tänä päivänä varsin harvoihin maatilojen asuinrakennuksiin ja omakotitaloihin. Eikä asian kannalta ole edes oleellistakaan miettiä sitä, napsahtaako kerrostalokodin ulko-ovi suljettaessa lukkoon.
Sen sijaan olisi hyvä aidosti pohtia miten tähän on tultu. Mistä löytyvät ne pelon lähteet, jotka saavat tavalliset, järkevät perheet mitoittamaan oman turvallisuustarpeensa? Mistä pelko syntyy? Miksi annamme periksi tahoille, joiden tarkoituksena on vain tuottaa vahinkoa itsellemme ja läheisillemme? Sillä periksi antamistahan kuoreen vetäytyminen on. Ei siitä tietystikään tarvitse syyllistyä mutta yhteiskunnallisena ilmiönä se on huolestuttavaa.
Väkivaltaan tottumiseen on monta teitä. Koska me emme ole kansakuntana joutuneet sotaan tai vastaavaan konfliktiin yli 60 vuoteen, on oppi täytynyt saada muualta. Ja kyllä sitä saadaankin. Maailma on täynnä onnettomuuksia, väkivallantekoja, sotia. Niistä kaikista uutisoidaan kiitettävästi ja näyttävästi. Yksityiskohdilla mässäillään. Yksityisen ihmisen ja perheen todellinen tuska on viihdettä. Tavallaisen kapakkaillan päätteeksi riehuminen ylittää lööppi- ja etusivukynnyksen. Typeryys myy.
Lapset totutetaan alistamiseen, sortamiseen, pahoinpitelyihin ja tappelemiseen jo pienestä pitäen. Kun lukemattomissa sarjiksissa, kaikenlaisissa sähköisissä peleissä ja jokailtaisissa tv-ohjelmissa ei väkivalta satu, ei sitä voi todellistakaan. Miten voi olettaa että lapsi voisi ymmärtää ettei päähän potkimisen jälkeen nousta ylös kuten pelissä, vaan joudutaan pahimmillaan loppuelämäksi sairaalaan? Miten voi ymmärtää, että pienelläkin aseella ampuminen tuhoaa toisen, tappaa tai haavoittaa lopullisesti, kun leffan sankari nousee aina vaan ja ampuu takaisin? Miksi koulusurmaaja ei olekaan syyllinen tekoon vaan syntipukkia haetaan poliisista?
Kehitys näkyy myös nettikeskustelujen tasossa. Toisilleen vieraat ihmiset kirjoittavat hämmästyttävän nopeasti karkeita solvauksia ja vakavia uhkauksia. Kirjoitukset nousevat aivan pienistä, arkipäiväisistä asioista, joista vastakkain keskusteltaessa ei tulisi pieneen mieleenkään aloittaa riitaa. Johtuuko hyökkäys pelosta? Olemmeko pelkureita ja käyttäydymme samoin kuin nurkkaan ahdistettu eläin, vaikka mitään todellista nurkkaa ei olekaan. Minua on loukattu - kuvitteellisesti tai ei mutta minä kostan. Pelon ilmapiiri.
Pelon ilmapiiri myy. Sen voi kääriä monenlaisin pakkauksiin mutta itse asia ei muutu. Muutokseen tarvitaan myös yhteiskunnallista asennemuutosta. Individualsmia ei ole se, että saa häiritä, ahdistella tai käyttäytyä toista kohtaan miten haluaa. Olipa tekijä humalassa, huumeessa tai selvänä. Sitä ei tarvitse hyväksyä, ei vastaanottaa eikä siitä kärsiä. Yhteiskunnan mekanismien on toimittava ja niille jaettavien resurssien on oltava riittäviä karsimaan arkipäivän uhka tavallisten ihmisten päältä. Meillä itsellämme on velvollisuus pyrkiä avoimuuteen, luottamukseen ja yhteistyöhön. Velvollisuus kohti yhteiskuntaa jossa henkisiä ja todellisia ovia ei lukita turvalukoilla eikä vartioida kameroilla.
esa.kivivuori@gmail.com
