Syömishäiriö vei melkein hautaan – mutta toivottomastakin tilasta voi nousta ylös

Maiju Emilia Torvikoski (synt. 1987) opiskelee Helsingin yliopistossa englantilaista filologiaa ja elää kaikin puolin terveellistä ja tasapainoista elämää. Vaikka sitä ei päältäpäin enää huomaakaan, on Maijulla takana noin seitsemän vuoden anoreksia. Epävarmana perfektionistina hän sairastui yhdeksännen luokan lopulla, ja pikkuhiljaa sairaus ajoi hänet sairaalakuntoon. Vuonna 2009 lähes seitsemän vuotta sairastettuaan Maiju oli vihdoin valmis todella yrittämään paranemista; tässä kohtaa hän oli kuitenkin jo kahdesti ajautunut osastolle hoitoon ja oli heikko sekä fyysisesti että henkisesti.

Maiju

Maiju Emilia Torvikoski on vuonna 1987 syntynyt nuori nainen, joka opiskelee Helsingin yliopistossa englantilaista filologiaa. Olemme vanhoja tuttuja, ja nykyään hänen tapaamisensa on aina miellyttävää. Elävästi muistan kuitenkin ne ajat, jolloin asuimme kumpikin vielä Pohjois-Espoossa ja hämmästelin tuota haamun näköistä ja hiiren kokoista hahmoa hiljaisilla kaduilla. Maiju sairastui 9. luokalla syömishäiriöön; lukiossa hänen perfektionisminsa pääsi valloilleen ja hänen tilansa huononi entisestään. Maijun seitsemänvuotinen anoreksia johti kahteen osastojaksoon, joista toisen jälkeen nousu alkoi.

Maijun mukaan monet voisivat pitää hänen sairastumisikäänsä korkeana – nykyään monet, etenkin tytöt, sairastuvat jo esimurrosiässä, ollessaan 10 – 12-vuotiaita. Yläasteella Maijusta tuli perfektionisti. Surkeitten ala-astevuosien jälkeen hän oppi, että hän voisi olla fiksu ja onnistua, ja yläasteella täydellisyydentavoittelusta kehittyi syömishäiriö. Lukiossa Maijusta tuntui, että vaikka ei voikaan taata menestyvänsä kokeissa loputtomasta lukemisesta huolimatta, hän voi sataprosenttisen varmasti kontrolloida syömistään. Hän opiskeli kiihkeästi ja anoreksia paheni. Opiskelu ja syömishäiriö kulkivat näinä aikoina käsi kädessä.

Vuoden 2009 alussa Maiju päätti, että ”tämä pelleily saa nyt loppua”. Hän ymmärsi, että voidakseen elää hänen elimistönsä tarvitsee rasvoja, jotta esimerkiksi masennuslääkkeistä olisi mitään hyötyä. Saman vuoden kesällä Maiju matkusti vanhempiensa kanssa New Yorkiin. Hän oli käynyt siellä useasti, mutta aiemmat vierailut olivat olleet syömishäiriön varjostamia. Nyt kaikki oli toisin - Maiju kertoi itkeneensä ilosta New Yorkissa joka kerta syötyään jotain. Kuitenkin Maiju myöntää, että parantuminen olisi voinut tässä kohtaa olla vain hetken huumaa – ensiaskeleita, joiden jälkeen mikään ei ole helpompaa kuin valua takaisin anoreksian pauloihin.

Vuoristorata – euforiasta helvettiin

Niin sanottu kuhertelukausi on usein käytetty termi syömishäiriöstä kärsivien keskuudessa. Sairauden alussa syömishäiriö on kuin oma pieni salaisuus, jossa kokee onnistumisen hetkiä ja nauttii siitä erilaisuudesta, jonka se luo oman itsen ja muiden välille. Maiju kokee syömisen olleen jotain, mitä hän kykeni kontrolloimaan. Muun elämän ollessa sekaisin hän pystyi lupaamaan itselleen kontrolloivansa ainakin painoaan ja varmistavansa, ettei täysin menetä otettaan elämästään. ”Jes, tää on hyvä juttu”, hän muistelee ajatelleensa. Todellisuudessahan sairaus kontrolloi häntä ja hänen elämäänsä, ei hän sairautta tai elämäänsä. Vaikka hän muistaakin ymmärtäneensä tämän jossain kohtaa, olivat hänen aivonsa jo niin nälkiintyneet ja aliravitut, että laihuuskin tuntui jo hyvältä, oikealta asialta. Syömishäiriö siis manipuloi Maijun jatkamaan kuhertelukautta. Sairaudesta irti päästäminen olisi ollut pelottavaa, kun se oli ollut elämäntapana vuosia. Lukion alkuvuosina Maiju kokee todella nauttineensa sairaudesta; abivuosi oli kuitenkin jo tuskaa, ja hän koki olevansa toivottomassa umpikujassa, mutta irti päästämisen pelko ajoi hänet pitämään kiinni sairaudestaan. Tässä pelossa hän virui vielä monta vuotta lukion jälkeen.

Maiju oli osastolla hoidossa kaksi kertaa: keväällä 2007 ja syksyllä 2008. Näitä jaksoja ennen hän koki todelliset ”rock-bottomit”, jotka ajoivat hänet pakon edessä hoitoon. Ennen ensimmäistä osastojaksoa hän oli niin masentunut, että harkitsi itsensä tappamista. Itsetuhoisuuden pelko ajoi hänet kuitenkin hakemaan apua. Syyllisyydentunto, jonka syömishäiriö aiheuttaa ihmisessä, on hänen mukaansa sanoinkuvaamaton, ja Maijun itsemurha olisi lopullisesti tuhonnut hänen perheensä. Todellisuudessa koko kevät 2007 on Maijulle melko pimennossa – hän oli niin huonossa kunnossa, ettei oikein muista siitä ajasta mitään. Niihin aikoihin Maiju uskoi vakaasti, ettei hänen olisi koskaan mahdollista parantua anoreksiastaan. Osastolle hän kuitenkin meni siksi, että hänen oli käsittämättömän paha olla.

Ennen toista osastojaksoa vuonna 2008 Maijun fyysinen kunto oli täysin romahtanut vain muutamassa viikossa. Hänen elimistönsä ei kyennyt enää suorittamaan peruselintoimintoja, koska häneltä puuttuivat kaikki lihakset ja voima. Suihkussa sormet, nilkat ja varpaat turposivat. Sydänoireet olivat niin pahat, että Maiju kokee hengissä pysymisen olleen tuuria. Tässä kohtaa Maijua rupesi todella pelottamaan, ja hän soitti itse osastolle ja anoi päästä sisään. ”En vain enää jaksa”, hän sanoi hoitajille. Viimeisenä yönä ennen osastolle palaamista Maiju ei nukkunut hetkeäkään, koska hän ei varmaan enää olisi siitä unesta herännyt. Koko yön hän rukoili, että selviäisi aamuun asti. Siihen aikaan Maiju ei enää pitkään aikaan ollut halunnut olla laiha, mutta hän ei enää osannut lopettaa. Nämä fyysiset oireet, joihin henkinen tuska oli johtanut, kuitenkin pakottivat hänet yrittämään – nyt tai ei koskaan.

Motivaatio löytyy ympäristöstä, keinot sisältäpäin

Maiju kokee, että tärkeintä paranemisprosessissa on oma motivaatio. Maiju korostaa itselleen tärkeimpänä sitä kyllästymistä, minkä hän koki: on sairas, kroppa ei toimi, syrjäytyy muista ja on ”todella huono olla”. Hän oli nähnyt itsessään, mitä sairaus voi pahimmillaan olla. Hänellä oli myös unelmia, kuten perheen perustaminen ja opiskelut. ”Olen 20-vuotias, haluunko elää koko elämäni näin?” hän ajatteli. Maiju antaa ymmärtää, että läheisten tuki ja hoito ovat tärkeitä elementtejä, mutta läheisistä ihmisistä täytyy kyetä tekemään oma prioriteetti. Silloin haluaa itse parantua eikä vain reagoi muiden aiheuttamiin paineisiin. Hyväksi esimerkiksi Maiju nostaa ensimmäisen hoitojaksonsa: hän meni sairaalaan siksi, että se oli ainut vaihtoehto, ei siksi, että hän halusi parantua. Tästä hoitojaksosta ei siis ollut muuta hyötyä kuin se, että hän säilyi hengissä ja saattoi myöhemmin todella haluta elää.

Motivaation löydyttyä Maiju nostaa esille muutamat yksittäiset tekijät, jotka mahdollistivat paranemisen: vaa’an poisheittäminen, rasvan käyttö ja masennuslääkkeet. Vaa’an poisheittäminen on tärkeää paitsi symbolisista syistä myös ihan käytännöllisistä. Maiju ei voi ymmärtää, minkä takia potilaiden sallitaan nähdä vaakalukemat osastolla. Numeroiden tuijottelu ei voi johtaa mihinkään hyvään, ja häntä raivostuttaa vaakakeskeisyys – ”se nyt ei ainakaan opeta sairaita pois numeroajattelusta”. Lisäksi hän haluaa korostaa sitä, että täytyisi löytää itselleen positiivisia asioita, joista nauttia ja jotka kannustavat elämään.

Maiju nostaa vanhempansa lähes tärkeimmäksi asiaksi, mikä piti hänet elossa kaikki sairausvuodet. ”Heille ihan mielettömän iso kiitos, että he jaksoivat sitä.” Kesällä 2009, kun Maiju ihan toden teolla rupesi syömään, hänen vanhempansa muokkasivat oman elämänsä niin, että he saattoivat kaikki syödä yhdessä. He istuivat pöydässä tasan niin pitkään, että Maiju oli valmis. He olivat aidosti ylpeitä jokaisesta ateriasta, jonka Maiju oli syönyt. Voi vain kuvitella, minkälaisen helvetin hänen vanhempansa joutuivat käymään läpi syömishäiriön saastutettua Maijun mielen. Heidän tukensa oli kuitenkin korvaamatonta.

Kummilapsen syntymä sai Maijun haluamaan oikeaa elämää, joka ei pyöri syömishäiriön ympärillä. Hän halusi oikeasti olla osa tuon pikkutytön elämää ja olla tälle esikuva. Hän tahtoo joskus ehkä kyetä saamaan oman lapsen, ja hän vain toivoo, ettei sairaus jo ehtinyt viedä häneltä pois tätä mahdollisuutta. Syksyllä 2009 Maiju tapasi nykyisen miesystävänsä, joka kannusti kumppaniaan pysymään valitsemallaan tiellä. Keväällä 2010 Maijun hyvä ystävä kuoli syömishäiriön aiheuttamiin, pitkäkestoisiin vartalon heikentymiin. Tämä nainen oli jo saavuttanut normaalipainon, mutta pitkä, vakava sairastuminen oli vaurioittanut hänen elimistöänsä niin, ettei se enää kestänyt. Hän ei kuitenkaan saanut enää hoitoa, koska paino oli jo normalisoitunut. Tämä oli konkreettinen muistutus siitä, että tämä kieroutunut tauti voi oikeasti tuhota elämän ja että Maiju oli itse käynyt lähellä samaa kohtaloa. Siihen maailmaan ei enää ollut palaamista.

Kun Maiju oli saanut motivaation ja paranemisprosessin käyntiin, oli loppu yllättävänkin helppoa ja nopeaa. Hän lihoi 20 kg neljässä kuukaudessa. Tähän hän epäilee syyksi sitä, että hän ei ollut koskaan varsinaisesti ihannoinut laihuutta laihuuden vuoksi, vaan laihuus tuli hänelle kontrollin myötä. Sen takia hänen oli helpompi hyväksyä uusi kehonsa.

Tervehtymisen jälkeinen muutos on kokonaisvaltainen

Maijun päästyä syömishäiriöajattelusta ja fyysisestä aliravitsemuksesta hänen persoonallisuutensa palautui ennalleen – hän sai takaisin sosiaalisuutensa ja nauravaisuutensa, jotka oli anoreksialle menettänyt. Esimerkiksi ihmiset, jotka tunsivat Maijun osastolta, eivät enää tunnista häntä. Fyysisen muutoksen lisäksi koko hänen olemuksensa on erilainen.

Nykyään Maiju tekee vertaistukityötä. Hänellä on paljon niin sanottuja potilaita, joita hän yrittää auttaa. Aluksi tämä vertaistukityö oli Maijun tapa pitää itsensä kaidalla polulla. Nämä  ”potilaat” muistuttivat Maijua jatkuvasti siitä, mitä syömishäiriö todellisuudessa on. Nykyään työ on kuitenkin puhdasta halua auttaa ja antaa toivoa niille, jotka kokevat olevansa toivottomia tapauksia, niin kuin Maijukin aikoinaan koki. Hän toivoo myös työskentelevänsä syömishäiriöisten kanssa ihan oikeassa ammatissa myöhemmin elämässään.

Aina välillä Maiju kokee olonsa hieman katkeraksi niistä seitsemästä vuodesta, jotka hän ikään kuin menetti. ”Lyhyempikin aika olisi riittänyt”, hän naurahtaa. Toisaalta hänen maailmankuvansa on avartunut, ja hän kykenee ymmärtämään muiden ongelmia ihan eri tavalla. Hän myös uskoo, että jos hän ei olisi sairastunut nyt, hän olisi sairastunut syömishäiriöön myöhemmin. Hänellä yksinkertaisesti oli ongelmia, jotka piti selvittää.

Yhteiskunnan kuvat ovat vääristyneitä ja hoito ponnetonta

Maijun mukaan tämänhetkinen syömishäiriötilanne on ”suorastaan fataali”. Yhteiskuntamme ruokkii vääristyneitä kuvia, joihin ihmiset sokeasti uskovat. Vartaloihanteet eivät ole realistisia, mikä aiheuttaa sairastumisia ja kuolemia ja vähimmilläänkin epävarmuutta. Vaikka kaikki eivät sairastu varsinaiseen syömishäiriöön, on kaikilla jonkinnäköisiä itsetunto- tai ulkonäköongelmia sekä paineita. Mallimaailma on sairas – todella, todella harva on luonnollisesti niin laiha. Maijulla on paljon omia tuttuja malliyhteisössä, ja hän tietää, että suurin osa ihmisistä siellä on sairaita. ”Alipainoiset mallit pitäisi kieltää”, hän toteaa yksioikoisesti. ”Minkä takia koko länsimaisen yhteiskunnan pitää seurata jotakin luonnonoikkua?” Maiju tietää myös sanoa, että maailman mittakaavassa Suomen syömishäiriöhoitotilanne on ”todella surkea. Jo Ruotsissa on paljon parempi.”

Suomessa on yksi julkinen syömishäiriöihin erikoistunut osasto, joka on Helsingissä. Tällä hetkellä siellä on 14 paikkaa. Yksityisiä osastoja on muutama, mutta ne maksavat käsittämättömiä summia, ja niihinkin rahoitus tulee hakea kaupungin kautta. Tämän lisäksi joillain sairaaloilla on yleispsykiatrinen osasto, joista löytyy muutama syömishäiriöinen, mutta siellä hoitajien tieto-taito ei yksinkertaisesti riitä. 14 paikkaa on naurettavan vähän, ja television ja internetin takia syömishäiriöt eivät ole vain suurkaupunkien ongelmia enää. Maiju kokee, että tärkeintä syömishäiriöhoidossa on tarttua asiaan mahdollisimman nuorena, mieluiten ennen kolmeakymmentä ikävuotta sekä saada asianmukaista hoitoa ja tarpeeksi pitkäksi ajaksi. Syömishäiriö kroonistuu todella helposti, ja tämä johtaa usein täyteen syrjäytymiseen niin hoidosta kuin sosiaalisesta kanssakäymisestä.

Maijun mukaan suuri epäkohta on myös kategorisointi. Puhutaan bulimiasta, anoreksiasta ja ortoreksiasta, vaikka todellisuudessa ani harvalla on niin sanottu ”puhdas anoreksia”. Tämä ajaa keskinäiseen kilpailuun sairastajien välillä. Kaikki ovat kuitenkin sairaita ja kokevat henkisesti yhtä pahaa oloa. Suurin ongelma on kuitenkin se, että mikäli syömishäiriö ei jonkun kohdalla aja järkyttävään fyysiseen alipainoon, voi tämän olla lähes mahdoton saada hoitoa. ”Bulimikkoja on hoidossa vain kourallinen verrattuna anorektikoihin. Heistä puhutaan kuin he olisivat epäonnistuneita anorektikkoja, mikä on aivan täysin naurettavaa”, Maiju kommentoi.  Syömishäiriöt eivät aina näy päällepäin, mutta kärsimys on silti yhtä suurta.

Maiju rohkaisee kaikkia syömishäiriöisiä: ”Don’t give up. Pitää vaan oikeasti alkaa elää ja tajuta, että elämässä on muutakin kuin syömishäiriö. Mitä huonommin syö, sitä masentuneempi on. Mitä masentuneempi on, sitä vaikeammalta tulevaisuuden ajattelu tuntuu. Viha, jota on osoittanut itseään kohtaan, tulee osoittaa sairautta kohtaan. Sairauteen tulee kyllästyä. Jossain kohtaa paranemisen jälkeen itsensä ja uuden kehon hyväksyminen tuntuu helpommalta kuin anoreksiaan palaaminen. Pitää tajuta, että ahdistuminen ja huonot päivät ovat osa elämää, eivät sairauden palaamista. Älä anna sairauden voittaa.”

Maiju kirjoittaa tällä hetkellä kirjaa syömishäiriövuosistaan ja toivoo saavansa sen julkaistua jo lähivuosina. Prosessi etenee päivä kerrallaan. Hänen syömishäiriöön keskittynyt bloginsa (http://maijuemilia.blogspot.com/) on avoinna kaikille, ja hän lukee kommentteja säännöllisesti, vaikka onkin avannut jo uuden, yleisluontoisemman blogin. Maiju pyytää kaikkia vertaistukea kaipaavia ventovieraitakin ihmisiä ottamaan häneen yhteyttä, mikäli he haluavat puhua tai etsivät inspiraatiota paranemiseen. ”Myös sairastavien läheiset tai läheisistään huolestuneet voivat totta kai ottaa yhteyttä”, hän vielä lisää. Hänen sähköpostiosoitteensa on: maiju.torvikoski@helsinki.fi. Maijun uusi vertaistukityöhön liittyvä yritys löytyy osoitteesta http://sensepiration.blogspot.com.

Alisa Vakkila