Pure mua

Kolkko mies mustassa viitassaan terävine kulmahampaineen tuijotti minua, ala-asteikäistä pikkutyttöä olohuoneen tv-ruudusta suoraan sieluun. Kuka ja mikä tuo kammottava ja silti kutkuttava hahmo oli? Sen pistävä katse jätti pikkutytön sydämen, tai ehkä kaulan, sananmukaisesti vereslihalle.

Monelle meistä 1970-luvun lapsista tämä Kivikasvojen ”koominen kauhuoperetti” Lepakkolinna aiheutti lapsena painajaisia. Mitään koomista en tuolloin kyseisessä pienoismusikaalissa nähnyt.  Mustakatseinen viittamies oli tietenkin kreivi Dracula, joka vei silloin osan sielustani, Georg Dolivon asiaankuuluvasta ylinäyttelemisestä huolimatta tai kenties juuri sen vuoksi. Tuosta illasta lähtien olen tuntenut maanista vetoa ja kiinnostusta vampyyreihin, erityisesti goottilaiseen ja viktoriaaniseen vampyyri- ja kauhuestetiikkaan.

Kaikkien vampyyrikirjojen isä ja äiti

Irlantilaissyntyinen Bram Stoker julkaisi kaikkien aikojen kuuluisimman vampyyriromaanin Draculan vuonna 1897. Teoksesta tuli välitön menestys ja se on toiminut kaikkien sen jälkeen kirjoitettujen vampyyrikirjojen suunnannäyttäjänä. Nopeisiin käänteisiin ja vauhtiin tottuneen nykykauhun fanin mielestä Stokerin Dracula on ehkä auttamattoman vanhanaikainen ja hidastempoinen tyylinsä vuoksi. Romaani koostuu fiktiivisistä päiväkirjamerkinnöistä, kirjeistä, sähkeistä ja laivan lokikirjoista. Ennen Draculan kirjoittamista Stoker tutki vuosikaudet itäeurooppalaista kansantarustoa ja vampyyrimyyttiä. Nimi Dracula on yhdistelmä muinaisen Valakian (nykyisen Romanian osa) verisen hirmuhallitsija Vlad III:n kutsumanimeä ja romanian kielen sanaa dracul, lohikäärme. Dracula tarkoittaa kirjaimellisesti lohikäärmeen poikaa.

Filmatuin kauhuhahmo

Draculasta on tehty joidenkin laskujen mukaan jopa yli 200 elokuvaversiota, joskin varsinaisen Bram Stokerin pohjatekstin mukaisia vain muutama.  Klassikko-Draculoita elokuvahistoriassa ovat Max Schreck vuoden 1922 saksalaisessa Nosferatussa (josta Bram Stokerin leski Florence haastoi filmiyhtiön oikeuteen tekijänoikeusrikkomuksen vuoksi) sekävuoden 1931 amerikkalainen Dracula, jota esitti unkarilaissyntyinenBela Lugosi.  Christopher Lee brittiläisen Hammer-filmiyhtiön Draculana vuonna 1958 oli kuin pelottavampi versio lapsuuteni vampyyrikreivimuistoista.

Minulle suurin elokuvallinen elämys kaikista oli kuitenkin vuoden 1992 Francis Ford Coppolan visuaalisesti upea filmatisointi Bram Stokerin Dracula. Gary Oldman nimiroolissa piinattuna, rakastettuaan kaipaavana kreivinä aiheutti nuorelle naiselle sellaista sydämentykytystä, että pyörtyminen elokuvateatterin tuoliin taisi olla lähellä. Coppola oli tietoisesti tehnyt elokuvastaan mahdollisimman uskollisen Stokerin alkuteokselle.

Kliiniset ja himokkaat vampyyrit

Vampyyrit ovat kokeneet 2000-luvulla uuden, erilaisen tulemisen teinien seksittöminä, hyveellisinä kiiltokuvasankareina Stephenie Meyersin Twilight-saagassa. Vastapainona viime vuosien tv-hitti, Charlaine Harrisin kirjasarjaan perustuva ja HBO:n tuottama True Blood -sarja esittää modernin vampyyrin yliseksuaalisena ja hedonistisena olentona. Kovinkaan paljoa yhteistä ruokavalion lisäksi ei löydy selibaattia harjoittavan TwilightinEdward Cullenin tai toisaalta True Bloodin kylmänirstaan Eric Northmanin ja surumielisen viktoriaanisen vampyyriylimyksen välillä.

Toisaalta, vampyyri itsessään on paradoksi: samaan aikaan kauhistuttava ja viettelevä; voimallinen, epämuodostunut hirviö ja kuitenkin sensuaalinen ja intiimi, ihmisen kaltainen Jokin. Vampyyri tarjoaa uhrilleen yhtä aikaa kirouksen ja lahjan ikuisessa elämässä, tuskassa ja nautinnossa. Itseäni eniten viehättävä, alkuperäinen viktoriaanisen ajan vampyyri Bram Stokerin romaanissa on aikakautensa tiukan ja ahdistuneen seksuaalimoraalin peilikuva. Draculan uhri, ja lukija, sai sekä moraalisen että eroottisen tyydytyksen, kun haluistaan elinvoimansa saava olento kuvattiin epäinhimilliseksi ja groteskiksi paholaiseksi. Minulle se oikein ja todellisin Dracula on Gary Oldmanin luoma intohimoinen, kaihoisa, syvästi rakastava ja ikävöivä hahmo. Maailman ihanin mies. Tai siis, vampyyri tietenkin.

Hanna Leinonen, Viikin kirjasto

Fanin tunnustus -juttusarjassa HelMet-kirjaston työntekijät paljastavat henkilökohtaiset suosikkinsa kirjaston kokoelmista.