Kaksi päivää Suomea vanhempi – Hengen pelastanut kypärä muistuttaa sodan julmuudesta yhä joka päivä

Ole Mangström toi rintamalta muistoksi kypärän, joka kesällä 1944 pelasti hänen henkensä. Sen jälkeen hän ei kypärää ole suostunut päähänsä laittamaan.

Päivi Tuovinen

Suomi on hyvä maa asua ja elää. Mutta sota on kamalaa ja julmaa. Toivottavasti kukaan suomalainen ei enää joudu kokemaan sodan kauhuja, satavuotias Ole Mangström ynnää elettyä elämäänsä.

Päivi Tuovinen

SATAVUOTIAS Ole Mangströmin hartain toive on, ettei kukaan suomalainen joudu enää koskaan kokemaan sotaa.

Uurteisissa kasvoissa tuikkivat lämpimät silmät. Suupielessä karehtii hymy. Käsi ojentuu lujaan tervehdykseen.

– Tervetuloa tähän minun majaani!

Jo ensikohtaaminen satavuotiaan Espoossa sijaitsevan Gerkin kartanon entisen isännän, Ole Mangströmin kanssa on vaikuttava.

Kahden sodan veteraani istahtaa nojatuoliinsa Helsingin Paloheinässä sijaitsevan palvelutalon kaksiossa. Katsoo haastattelijaa silmiin ja sanoo: – Minulla kävi hyvä tuuri, että olen nyt tässä.

Tuurilla hän viittaa tapahtumiin Karjalan kannaksella kesällä 1944, pian venäläisten aloittaman suurhyökkäyksen jälkeen.

– Jouduimme valtavaan tykistökeskitykseen. Kranaatinsirpale osui kypärääni ja rikkoi sen. Ilman kypärää ja hyvää tuuria olisin kuollut varmasti, Mangström pohtii 73 vuotta tapahtuneen jälkeen.

Mies haavoittui kaksi viikkoa ennen jatkosodan päättymistä. Tieto rauhasta kiiri sotasairaalaan.

Kypärä on hänellä edelleen muistona siitä, kuinka pienestä voi elämänlangan katkeaminen olla kiinni.

Sodan jälkeen Mangström liimasi kypärään ruotsinkielisen tekstin, joka vapaasti käännettynä kuuluu: ”Toivottavasti tulevat sukupolvet ymmärtävät sodan kauheuden.”

– Sota on kauheaa ja julmaa. Siinä ei ole mitään hyvää, veteraani sanoo jokaista sanaa painottaen.

– Meidän tehtävänämme oli tappaa ryssiä. Muutoin he olisivat tappaneet meidät, vänrikkinä joukkuetta johtanut Mangström muistelee.

Hänen hartain toiveensa omana ja Suomen tasavallan satavuotispäivänä onkin, ettei kukaan enää joutuisi kokemaan sodan kauhuja.

Sodan jälkeen nuorukainen palasi kotitilalleen Inkooseen.Vuonna 1947 nuoren miehen silmät bongasivat ravintola Adlonin tanssilattialta ”hyvin tanssivan, tyylikkäästi pukeutuneen kauniin naisen”.

Yhteinen taival sinetöitiin puolen vuoden seurustelun jälkeen. Samalla inkoolaisnuorukaisesta tuli espoolaisen Gerkin kartanon isäntä. Yhteistä taivalta Greta-vaimon kanssa kesti 40 vuotta.

– Kun vaimo kuoli, muutin tänne Brummerska Hemmetin palvelutaloon.

Samalla kartanon hallinta siirtyi ensin tyttärelle ja sittemmin tyttärenpojalle.

Sodanjälkeiset vuodet olivat maataloudessa fyysisesti raskaita.

– Kaikki oli päässyt ränsistymään. Ei ollut työvoimaa, eikä edes hevosia kyntöaurojen eteen. Mutta eipä silloin puhuttu ylituotannostakaan.

Terveys Mangströmillä on edelleen hyvä. Vain kuulo on heikentynyt.

– Hiihtäminen on ollut minulle harrastuksista tärkein. Lapin reissuilla hiihtokilometrejä kertyi aikanaan satoja joka talvi.

Uimassa mies kävi säännöllisesti 92 -vuotiaaksi.

– Silloin lopetin autolla ajamisen ja uintireissutkin jäivät, aikanaan erikoisluvalla 16-vuotiaana ajokortin saanut mies kertoo. Nykyään hän tyytyy päivittäin kiertämään rollaattorin kanssa palvelutalon käytävät pariin kertaan.

Satavuotispäiviään Mangström vietti läheistensä kanssa ravintola Savoyssa 4. joulukuuta. Marskin ryyppy kuului luonnollisesti juhlamenuun. Tänään, Suomen 100-vuotisjuhlavuoden itsenäisyyspäivänä hän pukee ylleen puvun ja kunniamerkit palvelutalon omaan itsenäisyyspäivän juhlaan. Ja vuosia jatkuneen perinteen mukaan pitää siellä puheen.

Written by:

Seppo Korkman

Ota yhteyttä