Espoon kaupunginteatterin kannatusyhdistys

Täyttä teatteria

Espoon Kaupunginteatterin Kannatusyhdistyksen sivuilta (www.eskateka.fi) löytyy mm. tällaisia blogeja näyttelijöistä, näytelmistä ja katsojista.

”Se oli täyttä teatteria” sanotaan, kun joku yrittää esittää muuta kuin on. Sanoja tietää, että totuus on toinen. Mutta onko myös teatteri ”täyttä teatteria”, eli onko teatteri aina totuudenmukaista? Näemmekö me Espoossa täyttä teatteria, joka on teatteritaiteellisesti monipuolista niin sisällöltään kuin toteutustavoiltaankin? Havainnot perustuvat kokemuksiini Espoon teatterin näytelmistä.

Näyttelijöistä

En pidä teitä enempää epätietoisuudessa, vaan sanon heti, että Espoon teatteri on ”täyttä teatteria”, koska siellä voi nähdä toteutukseltaan mitä erilaisempia kansainvälisiä esityksiä. Esityskokoelma on maan monipuolisin ja se on fakta. Katsokaa vaikka teatterin tämän syksyn ohjelmaa.

Teatterissamme on myös monipuolisin näyttelijäkunta, koska kaikki näyttelijät ovat vierailijoita. Omissa tuotannoissa heidät on kiinnitetty vain yhteen näytelmään kerrallaan. Tällöin saadaan parhaat vapaana olevat näyttelijät kuhunkin rooliin. He ovat motivoituneita ja kiitollisia kiinnityksestä. He ovat tulleet tekemään NÄYTELMÄÄ. Luonnollisesti teatterin henkilöstökin vaikuttaa näyttelijöiden viihtyisyyteen ja siten motivaatioon. Tulokset puhuvat puolestaan.

Poliitikot ja virkamiehet ovat yrittäneet lopettaa kaupunginteatterin taloudellisen selkärangan eli omat tuotannot. Ne ovat olleet järjestään tuottoisia ja näillä rahoilla pyörivät pitkälti lyhytkestoiset ulkomaiset vierailut. Jos omat tuotannot lopetettaisiin, nousisi kaupungin avustus rajusti.

Näyttelijöitä monenlaisia. Toisessa ulottuvuuden päässä on palkkanäyttelijä, joka käy vain töissä teatterissa, että saisi rahaa mukavaan vapaa-aikaan. Hänet on ehkä ohitettu monissa roolivalinnoissa ja hän on katkera. Hän paahtaa läpi samalla maneerilla näytelmän kuin näytelmän. Arkiminä ja rooliminä ovat hänellä täysin eri asioita. Hän tuskin nauttii näyttelemisestään ja me tuskin nautimme hänestä lavalla. Onneksi näitä näyttelijöitä ei Espoossa ole, koska meillä ei ole vakinaista näyttelijäkuntaa.

Toisessa ääripäässä on luonnenäyttelijä. Yleensä asia ymmärretään niin, että rooli on lähellä näyttelijän omaa luonnetta. Puhun kuitenkin nyt näyttelijästä, joka samaistuu roolihenkilön luonteeseen. Tämä edellyttää paljon tutkimustyötä, ennen esitystä: minkälainen ihminen roolihenkilö on/oli ja erityisesti miksi hän oli sellainen kuin oli. Mitkä tapahtumat kokemukset ovat muovanneet hänen luonnettaan? Aivan samoin hän tekee, jos rooli liittyy johonkin tapahtumaan: mitä oikeasti tapahtui ja miksi ja mitä siitä seurasi. Nämä näyttelijät saattavat valittaa, että rooli vaikuttaa arkielämään. Sen he saavat maksaa tekemästään täydestä teatterista.

Tällainen näyttelijä pääsee lähelle ihmistä, tapahtumaa. Mutta dokumenttia se ei ole, koska näyttelijä ja ohjaaja aina muokkaavat todellisuutta omien kokemustensa ja näkemystensä pohjalta, jopa sitä tarkoittamatta. Esitettäessä asioita Jälkikäteen, se ei ole objektiivista totuutta, mutta jotkut ovat lähempänä totuutta kuin toiset. Aika usein käsikirjoittaja ja ohjaaja tekevät aivan tietoisesti tulkinnan uudesta näkökulmasta, joka voi olla lähempänä totuutta kuin luullaan.

Näytelmistä

Edellä puhuin näytelmistä, jotka perustuvat eläneisiin ihmisiin ja/tai menneisiin tapahtumiin. ”Meidän luokka” on huippuesimerkki tästä kategoriasta. Tapahtumat olivat tosia ja ohjaaja ja jokainen näyttelijä pohti, minkälaisia nämä ihmiset olivat: kohteita vai pettureita. Ihminen revittiin auki. Syyt ja seuraukset tulivat hyvin esiin lähes ihmisiän kestäneen tarkastelujakson aikana.

Monet näytelmät perustuvat nykyhetkeen, siitä ovat Esitystaloudet hyvä esimerkki. Usein tapahtumia kuvataan huumorin avulla. Luodaan hauskoja yhteyksiä asioiden välille. Tai halutaan uusia näkökulmia tuttuihin asioihin. Tai komiikka tulee suoraan tekstistä. Käytetään esim. kieltä, jota käytetään aivan muissa yhteyksissä (esim tietokonemommologia). Tai halutaan ihmisten tajuavan yhteiskunnan epäkohtia. Myös katsojien odotukset, ikä, sukupuoli, taustat jne, vaikuttavat henkilökohtaiseen kokemukseen.

Itse ja moni muukin vanhempi espoolainen oletti, että viimeisin Esitystalous jatkaisi kahden edellisen huumorin avulla Espoon politiikkaa käsitellyttä linjaa. Näinhän ei ollut, mutta arvostelijat ja nuoremmat katsojat pitävät kovasti. Kuitenkin vahva ennakko-oletus vei pohjan katselunautinnoltani, sillä näytelmä oli kyllä hyvin tehty.

Oman luokkansa tulevat muodostamaan ne näytelmät. jotka ennakoivat tulevaisuutta. Uskon näiden tarpeellisten näytelmien lisääntyvän, kun luontoa ja ihmistä uhkaa tuho -siirtyvätkö juhlapuheet käytäntöön.
Mitä pidemmälle tapahtumien tulkinnoissa mennään, sitä enemmän ”totuutta” muokataan. Myös tulkinnan välineet monipuolistuvat: tanssi, musiikki, lavastus, valaistus, videot. Erityisesti tällä alueella kansainväliset vierailumme ovat huikeita.

Coco Chanel-näytelmä toimi pitkälti em. keinon ja oli sinänsä nautittava. Näytelmästä olisi kuitenkin saanut paljon enemmän irti, jos olisi edes vähän tiennyt Cocon elämästä, koska kohtauksilla oli vastineet Cocon elämän historiassa. Hesari oli samaa mieltä.

Kine-esitys taas toimi minusta parhaiten repliikkien ulkopuolella, visuaalisesti ja vetosi alitajuntaan.
Teatteri ja musiikkihan ovat jo vanhoja tuttuja toisilleen ja pikkulinnut ovat kertoneet, että tällä saralla Espoossakin ehkä alkaa tapahtua entistä enemmän. Uuden salin suunnittelussa tämä on otettu huomioon.

Katsojista

Tulkintojen ääripäässä on abstrakti taide. Kehityksen edellytys on, että mielen rajoja kokeillaan. Eihän muuten tiedä missä on raja, joka tulee ylittää. Kuvataiteessa on samoin. Mitä abstraktimpaan suuntaan mennään, sitä vähemmän on ymmärtäjiä ja sitä enemmän katsojan mielikuvitus auttaa katsomisessa.

Kauneus on yhä enemmän katsojan silmässä tai oikeammin päässä. Taide on sitä mitä näet tai ei ole sitä. Tärkeää ei ole mitä näet, vaan se mitä näkemäsi herättää mielessäsi. Moderni taide menee sisälle ihmiseen ja sisältä olemme hyvin erilaisia.

Abstraktisuuden lisääntyessä taide voi herättää erilaisia tuntoja, mielikuva – osa katsojista pitää, osa ei pidä. Sekin on hyvää taidetta, koska se puhuttelee. Ehkä vastenmielisyydenkin tunteen herättäminen on taidetta tunteettomassa maailmassa?

Seuraavat 500 vuotta sisälsi monia tasoja. Eri kriitikot löysivät eri tasoja, jota eivät välttämättä olleet samoja. Yksi näki vain tylsän dekkarin, toiset ihastuivat näytelmän moniin merkityksiin.

Kirjoitin keväällä kuva- ja teatteritaiteiden yhtymäkohdista. Abstrakti kuvataideteos on staattinen, se ei muutu. Abstrakti teatteri on prosessi. Sitä on henkisesti vaikeampi kestää ja ohittaa. Et pääse karkuun, ellet lähde ulos. Ja toisaalta siitä saat myös enemmän, jos mielesi on vastaanottavainen ja mielikuvitus toimii.

Kun taide herättää yhdensuuntaisia tuntoja, niin se puhuttelee kansan kollektiivisia kokemuksia.

Kuluvan syksyn kannatusyhdistyksen jäsenille suunnatut rekrytointihaut tuleviin seksi- ja historianäytelmiin osoittavat, että miehet pitävät historiasta ja naiset seksistä. Se oli fakta, mutta kyllä taitaa olla niin, että paremmalla mielikuvituksella varustetut naiset osaavat nauttia enemmän eri keinon tehdyistä tulkinnoista.

Myös katsojia on monenlaisia. Yksi tykkää dokumentaarisesta historiasta, joku historian tulkinnoista ja syiden selvittelystä, joku uusista näkökulmista, joku haluaa rentoutua ja haluaa huumoria, joku haluaa visuaalisen nautinnon, joku haluaa aivolleen virikettä, joku etsii kauneutta, joku haluaa näytelmän puuttuvan yhteiskunnallisiin epäkohtiin jne jne. Omista aiemmista kokemuksista johtuu, että joku näytelmän puhuttelee, toinen ahdistaa.

Näytelmä on hyvin henkilökohtainen asia. Se puhuttelee eri ihmisiä eri lailla, ihmisen kokemuksista ja luonteesta riippuen. Katsojien reaktioihin vaikuttaa myös hänen myönteiset/kielteiset kokemuksensa näyttelijöistä. Virosta tuli nuoria miehiä temppuilemaan. Minäkin olisin pystynyt tekemään monet ”tempuista”. Esitys oli minusta surkea. Vaan ei muusta yleisöstä. Aplodit olivat mahtavat. Syy oli se, että nuoret miehet olivat hyvin suosittuja Virossa ja katsomo oli täynnä virolaisia. Ehkä heillä oli hyviäkin esityksiä Virossa.

Itse pidän kokeilevasta otteesta. Uudesta tavasta lähestyä ja tulkita asioita. Tämä uusi voi olla näytelmän näkökulma tuttuihin asioihin tai tapa esittää asia näyttämöllä on aivan uusi. Näitä on Espoossa nähty paljon. Ihmissuhdedraamoja en enää jaksa katsoa, ellei ne ole tehty tosi hyvin kuten Espoon kaupunginteatterin Virginia Woolf tai Syyssonaatti.

Juhani Hakala

Espoon kaupunginteatterin kannatusyhdistys

Aikaisempia kirjoituksia

Espoon kaupunginteatterin kannatusyhdistys

Uusimmat mielipiteet