Länsiväylässä kerrottiin Kirkkojärven ympäristöön rakenteilla olevista tulvavalleista, niihin liittyvistä paalutuksista, kulkuväylien korotuksista, valopylväiden uusimisista ja niin edespäin. Tähän on ryhdytty siksi, että ’’joki on viime vuosina tulvinut usein niin, että vesi on katkaissut ulkoilureitin ja noussut joen varrella sijaitsevien rakennusten tuntumaan’’. Pelastuslaitostakin on tarvittu hätiin. Yksinkertaistaen: Espoon tekninen virasto ja poliittinen johto on kaavoittanut ja rakentanut kulkuväyliä ja rakennuksia Kirkkojärven liepeille, jonne joki on tulvinut iät ajat.
Espoon virkamiesten ja päättäjien olisi pitänyt ymmärtää kysyä itseltään, miksi keskellä Espoota on tällainen alue, jonka kouluja käymätön vanha kansa on jättänyt rakentamatta. Sen sijaan niin asuinrakennukset kuin kirkkokin on rakennettu Kirkkojärveä ympäröiville mäille. Vanha kansa eli luonnosta ja lähellä luontoa, ja osasi ottaa ilmastolliset riskit huomioon paremmin kuin monet nykyajan korkeasti koulutetut ihmiset.
Espoon erityisenä ongelmana on se, että Uudenmaan ilmaston ja hydrologian erityispiirteet ovat outoja muualta muuttaneille nuorehkoille insinööreille ja luottamushenkilöille. Olen jäänyt eläkkeelle Ilmatieteen laitoksen ylimeteorologin virasta. Työhöni kuului ilmastollisten riskien arviointi yhteiskunnan eri aloilla.
Se oli usein varsin turhauttavaa työtä. Vaikka ilmasto on pitkään ollut muodikas puheenaihe, olen huomannut vuosikymmenestä toiseen, miten yleistä ilmastollisten riskien unohtaminen niin kaavoituksessa kuin maa- ja metsätaloudessa on, ja miten monet vahingot, kuten Espoossa Kirkkojärven tulvavahingot tai lumenpaljouden ongelmat, jotka suunnittelulla olisi voinut välttää, putkahtavat esiin kerta toisensa jälkeen yllätyksinä.
Tähän välinpitämättömyyteen houkuttelee myös lainsäädäntö, joka käytännössä jättää vahingot kiinteistönomistajien vakuutusten korvattaviksi, mutta päästää kuin koiran veräjästä ne, joilla on yksinvalta määrätä kaavoituksesta eli siitä mihin saa rakentaa ja mihin ei.
Reijo Solantie