Aamuinen uintikaverini Antti tuli oppivelvolliseksi 1960-luvulla. Hän aloitti koulunkäyntinsä koulupiirinsä kansakoulussa, mistä valveutunut henkilökunta siirsi oppimisvaikeuksista kärsineen pojan erityiskouluun.
Siirto antoi kokonaan uudet eväät pojan tulevaisuudelle. Hän reipastui nopeasti, oppi kantamaan itsenäisen vastuun teoistaan ja jopa ponnistelemaan oppiakseen uutta.
Ilmeisesti pojan elämä ja käytös kotonakin korjaantuivat, jolloin ihmissuhteet sekä siellä että yleisesti paranivat.
Oppivelvollisuuden kunniakkaan suorittamisen jälkeen Antti osallistui muiden luokkakavereittensa tapaan erityiskoulun jälkihuoltotyöhön viikoittaisissa kerhoilloissa. Siinä luonnollisessa ja usein tapahtuvassa kanssakäymisessä nuoren elämäntilanne ja mahdolliset ongelmat tulivat jälkihuoltokuraattorin tietoon. Yhdessä kunkin kerholaisen kanssa kuraattori sitten pyrki niitä selvittelemään.
Antin ongelmana olivat tuolloin kovin lyhyiksi jääneet työsuhteet. Tilanne korjaantui, kun pojalle jälkihuollon toimesta järjestyi pysyvä työpaikka suuresta yhteiskunta- ja liikennepalveluja tuottavasta yhtiöstä.
Aluksi Antti avusti ammattimiehiä, teki erilaisia viherpalvelu- ja katutöitä tai ohjasi työmaaliikennettä. Suoritettuaan syksyllä 1972 kuorma-auton ajokortin hänen asemansa ja arvostuksensa yhtiön työntekijänä paranivat merkittävästi. Poika viihtyi työssään ja oli jopa ylpeä hyödyllisyydestään yhteiskunnassa. Eläkkeelle hän jäi 42-vuotisen työuransa jälkeen vuonna 2015.
Nyt Antti asuu itsenäisesti pienessä asunnossaan yhdessä Espoon suurimmista asunto- ja liikekeskuksista. Hänellä on oma henkilöauto sekä joukko hyviä ystäviä. Antti pitää päivittäin huolta kunnostaan ja tulee hienosti toimeen kaikkien ihmisten kanssa. Hän on aivan erinomaisesti sopeutunut meidän vaativaan yhteiskuntaamme.
Toivottavasti nykyisillä inkluusio-oppilailla elämä sujuu jatkossa yhtä hyvin.
Jorma Kari , rehtori, kouluneuvos