Olen seurannut surullisena vanhanaikaista keskustelua siitä, että oppimisen ongelmia lähdettäisiin ratkaisemaan lisäämällä eristävää opetusta. Tiede- ja kulttuuriministeri Annika Saarikko (kesk.) kertoi haluavansa tarkastella inkluusiota kriittisesti. Tällaiseen ei pidä sännätä. Lasten ja nuorten oppimisongelmat eivät häviä sillä, että ne, joilla oppimisvaikeuksia on, siirretään erilleen muista ikäluokkansa oppilaista. Se on rankaisemista, ei oppimisen tukemista.
Lähivuosien suurin koulutuspoliittinen kysymys on se, saavatko kaikki lapset ja nuoret peruskoulusta riittävät taidot elämässä pärjätäkseen. Kolmiportaisen tuen malli, johon nyt parjattu inkluusiokin kuuluu, vaatii uudistamista ja parempia resursseja. Tarvitaan erityisopettajia, koulunkäynnin avustajia ja ammattilaisia auttamaan lapsia ja nuoria vaikeiden vaiheiden yli. Oppivelvollisuuden pidentäminen ei tätä ongelmaa ratkaise. Se ei pahimmassa tapauksessa tuo euroakaan lisää opetustyöhön tai lasten ja nuorten yksilölliseen kohtaamiseen.
Tarkkikset eivät ole tätä päivää. Emme saa lakaista oppimisvaikeuksia maton alle. Tarjotaan apua ja laadukasta opetusta. Niin kaikki pärjäävät. Tuen tarpeet ovat yksilöllisiä ja yksilöllisesti niitä pitää pystyä myös ratkaisemaan. Toisia oppijoita palvelisi pienempi opetusryhmä, toinen lapsi tarvitsee aikuisen vierelleen suurimmaksi osaksi ajasta. Inkluusio ei ole ongelma, vaan oppimisen tuen puutteellinen resursointi.
Emmi Venäläinen
koulutuksen
asiantuntija Espoosta