Huippusuorituksia ihannoiva yhteiskunta ja kasvuympäristö tukahduttavat monen lupaavan lapsen ja nuoren innon urheilla.
Kentällä syyllistytään toisinaan ylivalmentamiseen ja kotona kohtuuttomiin vaatimuksiin. Nuoren ilo ja rohkeus yrittää ja epäonnistua katoavat. Urheilusta tulee väkinäistä puurtamista, joka on täynnä pelkkiä pettymyksiä.
Arvokasta, usein vapaaehtoisvoimin tehtyä valmennustyön roolia ei voi liikaa korostaa. Valmentajat eivät kuitenkaan saa ihmeitä aikaan yksin. Urheilusuorituskin on vain murto-osa kokonaisuutta.
Vanhemmat vaikuttavat kaikkine pelkoineen, toiveineen ja voimakkaine tunnelatauksineen merkittävästi nuoren urheilijan elämään.
Urheiluperheiden vanhempia mentoroiva espoolainen Kari Helander totesikin (LV 18.8.), että vanhempien arvot ovat aina osa urheiluseuraa. Hän on huolissaan siitä, että vanhemmat ovat jääneet seurojen ja lasten välisessä vuoropuhelussa pienemmälle huomiolle.
Tavoitteellinen urheiluharrastus kasvattaa parhaimmillaan lasta ja nuorta kohtaamaan realistisesti elämän haasteet ja karikot. Kun voitot ja tappiot, ilot ja pettymykset voi käsitellä kannustavassa ja psykologisesti turvallisessa ympäristössä, nuorelle kehittyy terve itseluottamus.
Haastattelussa todetaankin, että hyvässä porukassa kasvaa elämän sankareita. Tässä yhteydessä sankaruudella tarkoitetaan muutakin kuin voitokasta urheilijapolkua. Hyvä porukka puolestaan koostuu myös vanhemmista ja heidän hyväksynnästään.
Helanderin kokoamista positiivisen vanhemmuuden kymmenen vinkistä tärkein lienee seuraava: rakasta lastasi myös kilpailun jälkeen. Ja pikemmin urheilusta ja kilpailemisesta huolimatta.
Rakkaus on myös sitä, että osaa irrottaa. Hyväksyä lapsi omana itsenään ja antaa tukea silloinkin, kun toiveet eivät kohtaa.
Heli Koivuniemi
päätoimittaja
heli.koivuniemi@media.fi