Mieleeni muistuu kolme tapausta, joissa olen tuntenut toisten, ennestään aivan tuntemattomien, ihmisten ystävällisyyttä ja lämpöä. Ne eivät ole isoja juttuja vaan päinvastoin arkipäivän pieniä tekoja mutta arvoltaan kultaa, timantteja tai uusinta iPhone-mallia kalliimpia.
Ensimmäinen tapaus. Istun bussissa, ajatukset jo määränpäässä. Bussi pysähtyy pysäkilläni. Suuntaan avonaisille oville taakseni katsomatta. “Anteeksi, sulta jäi tavaroita…” eräs kanssamatkustaja pysäyttää. Kappas vaan, penkillä, jolla olin istunut, lepää bussikorttini ja hanskat. Vaikka menetys ei olisikaan ollut mikään omaisuus, ajatus auttamisen takana merkitsee. Nyt jälkeenpäin en voi muuta sanoa kuin kiitos. Kiitos, sinä poika bussissa, joka viitsit auttaa!
Toinen muisto. Taas istutaan bussissa. Kenties minulla on kännykkä kädessä. Hätkähdän, kun viereeni istuu joku. Istuja on vanhempi mies, joka alkaa jutella kanssani. Aika kuluu nopeasti jutellessa mukavia, ja ennen kuin huomaankaan olen perillä! Mies oli maahanmuuttajataustainen ja hänen kotimaansa kulttuurissa on varmaan normaalia rupatella vieruskaverin kanssa.
Minulla on ehdotus meille espoolaisille. Voitaisiinko mekin irrottaa katse kännyköistämme sen verran, että huomaisimme toiset? Vaikkemme keskustelua aloittaisi, moikkaaminenkin olisi jotain.
Kolmas takauma. Lenkkipolku kaartuu pitkälle eteeni. Syksyiset puut varjostavat polkua. Vastaan kävelee nainen. Hän hymyilee minulle. Hymy aivan kuin säteilee hänen kasvoiltaan ja lämmittää minunkin mieleni. Omatkin suupieleni rentoutuvat, ja vaistomaisesti hymyilen leveästi takaisin! Vaikka tämä hetki kesti vain muutaman sekunnin, kun katseemme kohtasivat, se osoitti minulle, kuinka valtava voima hymyllä oikeasti on! Hymyllään enemmän, jooko?
Korona-aika toki rajoittaa ihmisten välisiä kontakteja, mutta korona ei saa tulla tekosyyksi meille. Edelleen naapurisopua täytyy pitää yllä! Emme voi lopettaa hymyilyä, vaikka puolet kasvoista onkin maskin peitossa. Oikean hymyn näkee silmistä. Jos haluamme selvitä tästä rankasta korona-ajasta meidän täytyy huomioida toisemme ja hymyillä toisillemme!
Katja Airamo
Kirjoittaja on espoolainen koululainen, joka oli Länsiväylässä tet-harjoittelussa.