Ikääntyminen arvokkaasti on ihmisoikeus, josta ei pidä tinkiä. Koskaan. Kiihtyvästi kasvavassa kaupungissa on riskinä, että inhimillisyys ja ihmisarvot jäävät tietojärjestelmä- ja resurssikeskustelun rinnalla marginaaliin.
Eräs työikäinen espoolainen totesi lounaskeskustelussa määrätietoisesti: en aio ikääntyä täällä. Katselen jo nyt, minne voisin asettua eläkepäiviksi. Pääkaupunkiseutu ei ole elinehto – päinvastoin. Tämän ajatuksen hän aikoo siirtää lapsilleenkin. Hänen vakaa uskomuksensa hätkähdytti.
Kun metropolin päätöksissä painavat miljoonien eurojen säästöt, niiden toimivuus arjen ja yksilön tasolla usein ontuu. Se, mikä paperilla kuulostaa hyvältä, kertoo karua tarinaansa kaupunkilaisten keskuudessa.
Itsemääräämisoikeudesta luopuminen on yksi elämän rankimmista kokemuksista. Toiset kokevat sen jo nuorena, toiset vasta ikääntyessään. Sillä, minkälaisissa olosuhteissa luopuminen tapahtuu, on merkitystä. Onko olo turvallinen ja luottavainen vai pelokas ja turvaton.
Kotiliesi selvitti (13.2.2019), mitä suuret ikäluokat toivovat. Joka kolmas oli valmis myymään omaisuutensa ostaakseen hoitopalveluita. Joka kolmas ei osannut vastata kysymykseen. Yksi asia oli selvää, laitoshoitoon he eivät halua joutua. Koti on paras paikka. Siellä halusi tulevaisuudessakin 86 prosenttia vastaajista elää.
Suuret hoitoyksiköt ovat herättävät pelkoa, mutta ne ovat haaste myös johtamiselle. Nykyisin monia pohdituttaa, kuinka kauaksi he joutuvat kotoaan ja läheisiään? Pääsevätkö tai jaksavatko käydä tervehtimässä ja huolehtimassa ja kuinka usein?
Suurkaupungissa jo muutaman kilometrin etäisyys voi herättää huolta. Diginatiivit puikkelehtivat joukkoliikenteessä, tutkivat älypuhelimellaan reitit, aikataulut ja ostavat liput. Sotien jälkeen syntyneitä metrokin voi pelottaa, ja parilla kolmella kulkuneuvolla määränpään saavuttaminen tekemätön paikka. Tärkeitä asioita muistaa jokaisen.
Heli Koivuniemi
päätoimittaja
heli.koivuniemi@media.fi