Kun normaali arki ei ollut enää someseksikästä, se katosi osan elämästä tietoisesti tai tiedostamatta lähes kokonaan.
Mielikuvat ja ilmaherruuden valtasivat ääripäät: arkisen taakan alle uupuneet suorittajat ja elämän janoa puhkuvat arjen sankarit. Seuraukset ovat karuja: ääripäitä korostavassa elämässä normaalia arkea ei enää hyväksytä eikä sitä osata elää.
Aihe nousi esille, kun Yle julkaisi haastattelun (9.12.) äideistä, jotka eivät tunnistaneet kuuluvansa kumpaankaan ääripähän. Jutussa haastateltiin myös kasvatustieteen professori Anna Rönkä Jyväskylän yliopistosta, joka on tutkinut perheiden arkea.
Kauniit, silotellut kuvat vääristävät käsitystä normaaliudesta. Se kasvattaa riittämättömyyden tunnetta. Rutiinit, vaikka niitä kuinka karsastaisi, luovat turvaa ja vahvistavat tunnetta siitä, että minä riitän, juuri tällaisena kuin olen.
Osa työelämän asiantuntijoista, bisnesvalmentajista ja menestyneistä ihmisistä korostaa, että menestymisen edellytys on olla oma, aito itsensä ja toimia sen mukaisesti. Samaa neuvoa voisi noudattaa perhe-elämässä. Mutta jos yhteys perheen omaleimaisuuteen ja erityisyyteen on katkennut, miten sen löytää uudelleen?
Espoolainen liikkeenjohdon sparraaja Camilla Tuominen uskoo tunteiden voimaan. Voittavissa tiimeissä tunteita osataan käsitellä ja ne kyetään nimeämään. Tunteitaan ei tarvitse hävetä. Suru, oikein käsiteltynä pysäyttää Tuomisen mukaan oravanpyörästä ja auttaa kirkastamaan itselleen merkitykselliset asiat.
Entä, jos antaisimme arjen olla arkea. Kaikkine harmituksineen ja kurjuuksineen. Kaikessa harmaudessaankin arki on lopulta virkistävää ja energisoivaa, kun hyväksyy itsensä virheineen päivineen ja myöntää oman erehtyväisyytensä.
Juhlitaan, kun on juhlan paikka. Juhla voi olla sekin, että pääsee sivakoimaan hiihtoladulle tai saa viettää rauhaisan hetken saunan lämmössä. Kunhan itse tiedämme, mikä on parasta tässä ja nyt.
Heli Koivuniemi
päätoimittaja
heli.koivuniemi@media.fi