Sotea on odotettu kuin tähteä taivaalta jo kymmenkunta vuotta: sen on tarkoitus parantaa kaikkien hoitoa ja suitsia terveydenhuollon, sosiaalihuollon ja pelastustoimen kuluja. Missä sitten kuluja säästetään? Hallinnon päällekkäisyyksiä karsimalla ? Sulkemalla pienempiä palveluyksikköjä ja keskittämällä?
Poliittiset ryhmittymät lupaavat kaikkea hyvää: ”Hoitotakuuta”, hoitoon pääsyä seitsemässä päivässä, hoitajakiintiöitä hoivakoteihin, palveluja kaikille tarvitseville, jopa ilmaisia ehkäisypalveluja alle 25-vuotiaille...
Kun kaikkea mahdollista luvataan ja tarjoillaan, niin kysymyksenalaiseksi jää, millä kustannuksella. Kun jotain luvataan, niin jostain on otettava pois. Toinen vaihtoehto on tehostaa toimintaa: se taas kaatuu hoitohenkilökunnan, hoitajien ja lääkärien niskaan. Nytkin alipalkattuna työskentelevä hoitohenkilökunta velvoitettaisiin jos jonkinlaisiin aikataulutettuihin velvollisuuksiin – täysin riippumatta siitä, onko asiakkaan tarve todellisuudessa tuon ”hoitotakuun” piirissä: Vaikkapa lievän verenpaineen tai nivelartroosin hoito ei tosiaan vaadi kiireellistä kannanottoa seitsemässä päivässä. Mielenterveyspotilaan ja lasten hoidontarve taas on kiireellistä.
Jo nykyäänkin, esimerkiksi toimenpidekirurgiassa, hoitotakuu jumiuttaa leikkausjonoon työkyvyttömiä, kivuliaita ihmisiä, koska hoitotakuun puitteissa pitää tarjota hoito ”järjestyksessä” eli puolen vuoden sisällä kaikille riippumatta siitä, miten paljon vaiva aiheuttaa haittaa.
Hoitopaikkojen keskittäminen tuottaa mammuttilaitoksia, joissa hoidon tarjonta pirstoutuu usealle eri luukulle ja kenelläkään ei ole kokonaisnäkemystä. Sellaisessa pieni ihminen eli asiakas on täysin eksyksissä. Ääritapauksessa vaikkapa kotona pärjäämätöntä vanhusta kuskataan ambulanssilla ympäri maakuntaa riippuen siitä, missä milloinkin sattuu tyhjä vuodepaikka olemaan. Näin on käynyt jo nytkin maakunnissa, joissa sote-päivystys on keskitetty.
Ilman järkevää kokonaisnäkemystä voi koko hyvinvointialueen toiminta muuttua sekavaksi hoitoviidakoksi, jossa kukaan ei tunne toisen (eikä aina samankaan) alan toimijaa ja jossa hoitopolut ovat sattumanvaraisia. Ylenmääräinen tehostaminen voi viedä mielekkyyden esimerkiksi terveyskeskuslääkärin työstä, jos potilaan hoito pirstotaan tehokkuuden nimissä useisiin eri kontakteihin eri kollegoille. Väestön tarpeet on syytä huomioida maakunnan eri osa-alueilla mutta myös hoitavan henkilökunnan tarpeet. Vain pitämällä huolta työyhteisön kannalta ratkaisevimmasta eli henkilöstöresursseista voidaan taata riittävät palvelut.
Leena Raudasoja (kesk.)
lääketieteen lisensiaatti, käsikirurgi
aluevaaliehdokas
Espoo