Vantaalta Espooseen siirtyneen uuden kirjastojohtajamme haastattelu (LV 10.1.22) ei lupaa hyvää etenkään lähikirjastojen tulevaisuudelle. Ritva Nyberg toteaa kirjastojen määrärahojen olevan niin pieniä, että meidän pitää miettiä, mikä on kirjastojen ydinasia.
Kirjaston keskeiset tehtävät on lueteltu kirjastolain 6 §:ssä. Me emme siis voi itse valita, mitä niistä laiminlöisimme. Kirjaston lakisääteisiin tehtäviin kuuluu myös mm. tarjota tiloja oppimiseen, harrastamiseen, työskentelyyn ja kansalaistoimintaan. Lain perusteluissa on todettu, että kirjasto on perus- ja lähipalvelu, jonka tulee olla kaikkien saavutettavissa.
Lisäksi kirjastojohtajan mielestä ”kaikkien alueen toimijoiden pitää miettiä, mistä edullisia kokoontumistiloja saa.” Tämä on räikeässä ristiriidassa valtuuston hyväksymän Espoon tarina -strategian kanssa, jonka mukaan Espoon parhaat voimavarat ovat asukkaat, yhteisöt ja yritykset ja kaikki lähitekemisen esteet tulisi poistaa. Erikseen tältä osin on ollut esillä kokous- ja toimintatilojen järjestäminen näille toimijoille.
Määrärahat tulisikin kohdistaa asianmukaisesti lain edellyttämien tehtävien varmistamiseksi. Laki ei edellytä kalliiksi tulevia, hulppeita kirjastoja, vaan ainoastaan tarkoituksenmukaisia toimintatiloja.
Säästövaatimusten edessä kirjastojohtajan velvollisuutena olisi huolehtia, että päättäjät ovat tietoisia kirjastolain sisällöstä ja vaatia poikkihallinnollista yhteistyötä määrärahoja jaettaessa.
Lähikirjastot ehkäisevät syrjäytymistä, mikä on todettu myös aikaisemmassa konsultin kirjastoselvityksessä. Esimerkiksi lasten huostaanotto suoraan laitoksiin on ennätyksellistä Espoossa, koska ehkäisevä toiminta on riittämätöntä. Yhden huostaan otetun lapsen/nuoren kustannus pelkästään laitoshoidon osalta on noin 100 000 euroa vuodessa. Esimerkiksi Laajalahden kirjaston lakkauttaminen olisi tuonut kaupungille ”säästöjä” 70 000 euron edestä, josta siitäkin suuri osa vuokraa, joka menee suoraan kaupungin toiseen taskuun.
Raili Lindberg