Vanha sanonta siitä, että Suomeen mahtuu yksi puheenaihe kerrallaan, on totta. Koronasta et enää löydä riviäkään, nyt kaikki puhuvat sodasta ja Natosta. Todettakoon alkuun, että minua järkyttää sota ja sen mukanaan tuomat raa’at kuvat, mutta emme voi antaa silti sen hallita elämäämme.
Suomi on hyvin herkässä geopoliittisessa asemassa. Olimme siinä ennen Ukrainan sotaa, nyt ja huomenna. Se ei ole makuasia vaan tosiasia. On täysin väärin luulla, että kannattaisin Venäjän suhteen jotakin mielistelypolitiikkaa. En kannata. Kannatan reaalipolitiikkaa, joka pitää sisällään sen, että pyrimme mahdollisimman meille edulliseen tilanteeseen diplomatian suomin keinoin.
On luvalla sanoen käsittämätöntä nähdä, kuinka Suomessa on päässyt valloilleen lähes hysteria Nato-jäsenyydestä. Enää ei tarvitakaan kansanäänestystä, enää ei olekaan väliä sillä, meneekö Ruotsi Natoon, enää millään muullakaan ei ole mitään väliä.
Samat naamat kertovat kaikissa kolumneissa ja televisiossa, kuinka Natoon pitäisi mennä jo ihan kohta. Samalla myös vaaditaan ”ulko- ja turvallisuuspoliittista keskustelua” ja ”yksituumaisuutta”. Tulkitsen tämän niin, että sallittu ”keskustelu” on puu- ja yksisilmäistä tuen osoittamista Natolle, muu ei käyne.
On ikävä nähdä, että eduskuntaryhmämmekin ovat jonkinlaisen psykoosin vallassa. Harkitsevuus on poissa. Natoa edistetään kaikilla rintamilla. Rohkenen epäillä, moni ei taida haluta. Vaan se ei taida nyt sopia, kun Natoa pitää juntata ovista ja ikkunoista.
EU on jälleen kerran herännyt. Tulossa on uusi tukipaketti, vaan eikös tukipakettien pitänyt olla ainutkertaisia? Tarjolla on siis tuttua ja taattua tavaraa, tukipaketteja ja Natoa.
Olettehan huomanneet, että Ruotsi ei aio Natoon?
Pia Polviander (ps.)
Espoo