Pääsiäinen on vuoden suurin juhla ortodokseille. Tänä vuonna juhlaa vietetään pelokkaissa, lohduttomissa ja ristiriitaisissa tunnelmissa. Sotaa paenneista ukrainalaisista valtaosa on ortodokseja.
Lännen ja idän välinen suhde rakoilee jo ortodoksisen kirkon sisällä. Ristiriitojen taustalla ovat muun muassa kristillisen kirkon moraali, periaatteet ja arvot, joista on erilainen näkemys.
Suomen ortodoksisen kirkon piispainkokous tuomitsi Venäjän hyökkäyksen ja kutsuu sitä sodaksi. Seurakunta on ottanut aktiivisen roolin sodan sytyttyä ja ollut yhteydessä vastaanottokeskuksiin.
Vuonna 1923 Suomen ortodoksinen kirkko siirtyi Moskovan patriarkaatin alaisuudesta Konstantinopolin Ekumeeniseen patriarkaattiin. Espoossa ortodokseja palvelee Tapiolan pyhittäjä Herman Alaskalaisen kirkko, joka kuuluu Helsingin ortodoksiseen seurakuntaan.
Pastori Petri Korhonen toivoi (LV 13.4.), ettei vihan tunnetta kohdisteta yksittäisiin venäjän tai ukrainan kieltä puhuviin kansalaisiin.
Kukaan ei yksin ole hänen mukaansa syyllinen sotaan. Lohdullista on, että sota on herättänyt suomalaisten halun auttaa. Korhosen mielestä kristinopin peruseetos on uhrautuvainen rakkaus. Halu auttaa pitää säilyttää niin pitkään kuin tukea tarvitaan.
Ukrainalaisten kokemuksiin on monen suomalaisen helppo samaistua. Kotinsa, omaisuutensa ja entisen elämänsä taakse jättäneiden Karjalan evakkojen tunnemuisti on siirtynyt sukupolvelta toiselle.
Lähes puolen miljoonan siirtolaisen joukossa oli kymmeniä tuhansia ortodokseja. Sittemmin on tunnustettu, että monet heistä joutuivat luopumaan omasta uskostaan ja kielestään päästäkseen töihin, sopeutuakseen.
Olemme oppineet hyväksymään erilaisuutta. Sopeuttaminen on muuttunut kotouttamiseksi. Mutta maailma ei ole vielä valmis.
Länsiväylä toivottaa lukijoilleen rauhallista pääsiäistä.
Heli Koivuniemi
päätoimittaja
heli.koivuniemi@media.fi