Länsiväylässä 27.4. oli juttu Espoonlahden uudesta Lippulaiva-kaupunkikeskuksesta.
Jutussa referoitiin professori Päivi Korpisaaren kritiikkiä Lippulaivan kirjaston rauhattomuudesta – tila on suunniteltu muiden toimintojen ehdoilla kuin kirjaston perinteisen tehtävän, keskittymisen, lukemisten ja tiedon hankkimisen näkökulmista.
Länsiväylän asenne nykykirjaston kritiikkiä kohtaan oli vähättelevä otsikkoa myöten: ”Professorin lapsi ei voinut keskittyä rauhattomassa ympäristössä”. Ei kai keskittymisen tarve ole pelkästään professorien perheenjäsenten ominaisuus? Espoonlahtelaisena ja Lippulaivan kupeessa asuvana allekirjoitan kritiikin kirjaston rauhattomuudesta. Jutussa Espoon entinen kirjastopalvelujen johtaja Jaana Tyrni puolustaa Lippulaivan kirjastoa sillä, että nykykirjastolla on paljon muitakin tehtäviä kuin kirjojen lainaaminen.
Kyllä, ja hyvä näin – ja näinhän tilanne on ollut jo parikymmentä vuotta. Kysymys on siitä, miten tila suunnitellaan ja valvotaan eri toimintojen kannalta, ja ennen kaikkea siitä, mikä on ensisijainen, priorisoitava kirjaston tehtävä. Kirjasto ei ole puuhamaa, biljardissali, eikä kovaäänisen puhumisen saati huutamisen paikka. Tämän pitäisi olla itsestään selvä asia, ei tämän ymmärryksen hankkimiseen tarvita akateemista loppututkintoa.
Jaana Tyrni kertoo, kuinka nimenomaan nuorten toimintoihin on panostettu Lippulaivan kirjastossa. Ei siinä mitään, mutta Tyrni voisi katsoa vähän Suomen väestörakennetta, ja miettiä, pitäisikö sekä keskittymistä kaipaaviin nuoriin, että vanhempiin ikäryhmiin panostaa enemmän. Moni julkinen tila pääkaupunkiseudulla on pilattu Tyrnin edustamalla filosofialla. Aikoinaan remontoidusta Helsingin Tennispalatsista piti tulla “kaikkien kaupunkilaisten kulttuuri- ja viihdekeskus”, mutta heti uusitun tilan ovien avautuessa kävi selväksi, että siitä tuli skeittilaudoilla kolistelevien nuorten, eltaantuneen popcornin löyhkän ja leffakansan mölykeidas, jossa taidenäyttelylle varattu tila ja siellä vierailevat on ahdistettu hiippailemaan seinän viertä pitkin tuntien olonsa mahdollisimman epämukavaksi.
Harri Erämetsä
valtiot.tri
Espoo