Lapseni syntyi onnelliseen ydinperheeseen. Vanhemmille, jotka molemmat olivat läsnä perheen arjessa.
Nyt hän elää yksinhuoltajaperheessä. Perheessä, jossa toinen vanhempi puuttuu kokonaan, koska haudan taakse on vaikea puhua.
Puolisoni kuolema ei ollut helppoa kenellekään, joka hänet tunsi. Kaiken surun keskellä minut yllätti kuitenkin se, miten paljon paikkani yhteiskunnassa muuttui. Silmänräpäyksessä kaikki alkoi tuntua loputtomalta suunnittelulta. Miten ehdin hoitaa kaikki arkeen kuuluvat askareet, opiskella, levätä ja samalla pitää parasta mahdollista huolta lapsestani?
Kaikilla puolitutuista tuntemattomiin oli myös mielipide kaikesta. Olin tottunut muiden mielipiteisiin, mutta yksinhuoltajana olen saanut avointa arvostelua arkisissa tilanteissa.
Uskottelemme, että yhteiskuntamme on hyvä paikka kaikille perheille. Totuus on kuitenkin se, että maailma on rakennettu ydinperheille. Me muut yritämme selviytyä ydinperheille rakennetussa ja meille sopimattomassa järjestelmässä.
Viime vuodet ovat olleet minulle selviytymistä ja esteiden raivaamista. Olen todella kiitollinen saamani avun määrästä. Se on mahdollistanut sen, että voin kurkotella omia unelmiani. Saan tehdä työtä, joka on tärkeää ja jossa viihdyn. Kaikilla ei ole tätä mahdollisuutta.
Parisuhdemuodot ja perhemuodot monipuolistuvat ja ydinperhe ei ole enää automaatio. Yhteiskuntamme rakenteiden ja tukimuotojen tulisi pystyä vastaamaan erilaisten perheiden tarpeisiin.
Jokainen voisi myös miettiä, voisiko muiden turhan arvostelun voisi jättää pois, sillä se ei edistä mitään hyvää.
Julia Ståhle
Kirjoittaja on RKP:n nuortenjärjestön puheenjohtaja.