Espoon kasvukäyrä on osoittanut päättäväisesti koilliseen vuosikymmenien ajan. Asuinalueita on täydennetty ja laajennettu ja kokonaan uusia on rakennettu – ja sitten ne on unohdettu.
1960- ja 1970-luvuilla lähiöksi kasvanut Olari on esimerkki siitä, mitä Espoon kasvu ja kehittyminen on tarkoittanut monelle vanhalle asuinalueelle.
Olarin alku oli hohdokas. Arkkitehtien Simo Järvinen ja Eero Valjakka suunnittelemaa Olarinmäen modernia asuinaluetta alettiin rakentaa vaikeakulkuisen Romensbergenin kallioalueen korkeimmalle kohdalle 1960-luvun lopulla. Viitisen vuotta myöhemmin se sai rakennustaiteen ja yhdyskuntasuunnittelun valtionpalkinnon.
Vanhan Olarin selkärangan muodosti kävelyraitti. Sydän oli talvipuutarha, jonka vehreitä palmuja ja korkeaa vesiaihetta saattoi ihailla Olarin uimahallin altaassa polskiessa. Katutasossa oli vireä ostoskeskus: kauppa, pesula, kioski ja baari, lyhyen ajan jopa äänilevyliike. Autoton raitti houkutteli kävelijöitä.
Ennen upean talvipuutarhan nykytilasta kertoo sen lempinimi, joka on peräisin 1980-luvulta: ”Läävä”. Palmut on kaadettu ja kaupat sulkeneet ovensa. Olarilaisia uskollisesti palvellut piskuinen uimahalli odottaa alasajoa, kun kilometrien päähän Matinkylään valmistui suurempi ja komeampi.
Samalla, kun Espoo on vuosikymmenien ajan kasvanut ja vaurastunut, Olarin palvelut kuihtuvat edelleen. Tilanne on sama esimerkiksi Karakalliossa.
Kaupungin katse on ollut kiinnittyneenä kasvussa, mutta välillä pitäisi huolehtia myös siitä, mitä jo on. Olarissa on 16 000 asukasta ja olarilaisuudesta ollaan ylpeitä. Kaupungin pitäisi näyttää, että heidän asuinalueestaan välitetään pitämällä siitä nykyistä parempaa huolta.
Risto Nevanlinna
Kirjoittaja on Espoon kaupunginvaltuutettu ja kaupunkisuunnittelulautakunnan jäsen (vihr.).