Kuluvana syksynä on muisteltu tasan 75 vuotta sitten lakkautettuja suojeluskuntia ja Lotta Svärd -järjestöä.
Kun Lotta Svärdiin kuului aikoinaan pitkälti yli 200 000 jäsentä, nyt lottien riveissä seisoo koko maassa enää kuutisentuhatta naista. Espoon Lintuvaarassa asuva Aune Rahola, 96, on yksi heistä.
Raholan kodissa vallitsi hyvin isänmaallinen henki.
– Se henki oli kyllä kaikessa niin päällimmäisenä kuin olla ja voi. Isä kuului suojeluskuntaan ja äiti tietenkin lottiin, Rahola muistelee.
Nuoren tytön mieli paloi mukaan ja hän poikkeusluvan liittyä Lotta Svärdiin ollessaan vain 16-vuotias.
Nuori lotta toimi talvisodan sytyttyä Tampereella ilmavalvonta- ja radistilottana.
Ilmavalvonta ilmoitti lähestyvistä viholliskoneista ja Rahola välitti muiden lottien tavoin tiedot eteenpäin.
– Kun oli pilvistä tai lumisadetta, ei tarvinnut pelätä pommituksia. Silloin mentiin Tampereen asemalle Karjalan evakkoja vastaan. Heidän muonittamisessaan oli paljon työtä, Rahola kertoo.
Jatkosodan alussa Rahola sai syksyllä 1942 komennuksen Laatokan rannalle Viteleen rannikkotykistörykmentin esikuntaan.
Työhön kuului ottaa vastaan morsetettuja salasanomia radiokeskuksessa. Sanomat purettiin esikunnassa.
Rintaman läheisyys näkyi tiukkana kurina.
– Totta kai sota-aikana välillä pelotti, ei siitä pääse mihinkään. Meille lotille tähdennettiin moneen kertaan, että esimerkiksi ulos maastoon ei saa lähteä yksin, siis ilman sotilassaattajia, Rahola muistelee.
– Kerran sitten päätimme lähteä lottaporukalla sienestämään ja siitähän nousi kamala meteli. Eniten tietenkin pelättiin venäläisiä desantteja, mutta heitä emme onneksi nähneet.
Kun jatkosodan aseet syyskuussa 1944 vaikenivat, rauhanehdot olivat jälleen ankarat: Suomi menetti Karjalan, Petsamon sekä osan Sallaa ja Kuusamoa. Lisäksi taakkaa lisäsivät valtavat sotakorvaukset.
– Kyllä jatkosodan jälkeiset rauhanehdot olivat meille talvisodan ehtoihin verrattuna jotenkin helpommat. Varman kaikilla oli se tunne, että kyllä tästäkin iskusta selvitään, kun kerran olemme sotavuodet kestäneet, Rahola arvioi.
Sitten koitti marraskuu 1944, jolloin kiiri uusi, ankara tieto.
Liittoutuneiden valvontakomissio halusi lakkauttaa Suomesta lukuisan määrän isänmaallisia järjestöjä ”fasistisina”.
Lakkautustuomion saivat muun muassa niin suojeluskunnat kuin Lotta Svärd.
– Vaikka se päätös oli äärimmäisen kova, niin sellaisen komission perusteluille me suoraan sanottuna nauroimme. Kyllä me lotat tiesimme, miten sen asian laita oikeasti oli, Rahola hymähtää.
Sodan jälkeen entiset lotat ja pikkulotat elivät vähäeleistä elämää.
Osa lotista toimi tarmokkaasti muun muassa Punaisen Ristin, Marttaliiton tai muiden järjestöjen riveissä.
Aune Rahola vaali lottavuosien muistoa omalla tavallaan: hän uurasti pitkään Lotta Svärd -säätiön hallituksessa ja sotilaskotityössä.
– Nyt meillä on hyvä tilanne, koska lottien perinteitä vaalitaan uudelleen. Lotta-aate ei ole koskaan kuollut, mutta on hienoa, että esimerkiksi lottapukua voi taas vapaasti kantaa.
Kymmenkunta vuotta sitten Rahola teetättikin itselleen uuden lottapuvun. Alkuperäistä kangasta ei löytynyt enää mistään, mutta Tallinnasta löytyi onneksi lähes vastaavaa materiaalia.
Nyt lottapuku on jälleen Aune Raholan kodissa kunniapaikalla. Hän katsoo asua mietteliäänä.
– Tämä puku on minulle niin rakas. Mutta ehdottomasti paras perintö lottavuosilta on se, että Suomen itsenäisyys säilyi.
Kuluneena syksynä ilmestyi Simo Holopaisen kirjoittama teos Me jouduimme sotaan Teoksen sivuilla viimeiset veteraanit kertovat oman tarinansa.
Aune Rahola on edelleen yksi heistä.
Suomen itsenäisyyspäivä 6. joulukuuta 2019.