Pamela Mandart ymmärsi vasta 65-vuotiaana, mitä ihmissuhde parhaimmillaan on – nyt kauniaislainen kirjailija kirjoitti intiimin teoksen seniorien rakkaudesta

Mitä rakkaus on? Tätä kysymystä kirjailija Pamela Mandart kysyi vuosia itseltään. Hänen juuri ilmestynyt romaaninsa Syli hakee ja antaa vastauksia tähän kysymykseen.

– Noin 65-vuotiaana havahduin ymmärtämään, mitä ihmissuhde parhaimmillaan on, Mandart sanoo.

– Ihmiseen voi kiintyä ulkoisten asioiden vuoksi, mutta oleellista on se, mitä on ihmisten välillä ja mikä voi olla taivas maan päällä.

Rakkaus kiteytyy Mandartin mukaan yhteen tärkeään sanaan ja se on vuorovaikutus. Se on kaiken a ja o. Syntyy sielunkumppanuus. Se välittyy sanojen lisäksi teoista ja katseista.

– Vuorovaikutukseen sisältyy huolenpito, kunnioitus ja kiintymys, joka on samanlaista kuin vanhempien hyvä suhde lapsiin.

– Sen eteen pitää tehdä työtä myös. On tärkeää, että parisuhteessa voidaan hyvin.

Tarinan raamit löytyivät lopulta omasta elämästä.

Mandartia hämmentää, miten julkisuudessa tehdään ihmissuhteista kauppatavaraa ja viihdettä. Tosi-tv-tarjonta on hänen mielestään ällöttävää ja säälittävää.

Mandartin romaanin nimi Syli viittaa siihen että suhteen pitää olla sellainen, että sen henkisessä ilmapiirissä on hyvä olla. Hän haluaa muistuttaa, että iäkkäänäkin saa rakastaa.

Pahimmillaan suhde voi olla 30-vuotinen sota tai pidempikin.

– Avioeroja voisi minun puolestani olla enemmänkin! Jos suhde on pelkkää inhoa ja katkeruutta ja se on henkisesti loppu, on aika lähteä liikkeelle.

Syli sisältää Mandartin suuria omakohtaisia oivalluksia. Ihminen voi olla pirullisen yksin ja erillinen. Hän toivoo, että romaanin pohdiskelut ja elämänfilosofia avaisivat lukijoiden oman elämän solmuja.

Tarinan raamit löytyivät lopulta omasta elämästä. Romaanin kehyskertomuksena on kesäpäivät Kellokosken kylässä ja sitä seuraava kahden teini-ikäisen kirjeenvaihto ja ensirakkaus. Silloin eletään 1960-lukua.

Maailma kuljettaa nuoret eri suuntiin ja elämään omaa elämää. Vuosikymmenet vierivät ja poika on jo eläkeläinen. Kirjastossa pojan, tai siis jo eläkeikään ehtineen miehen käteen osuu hyllystä kirja, jonka liepeessä on kirjailijan kuva. Se on se sama tyttö, jonka hän on lapsuudessaan tavannut ja jonka kanssa hän on ollut kirjeenvaihdossa.

Kun Aki näkee kirjailijan esiintyvän televisiossa, hän päättää yrittää ottaa yhteyttä. Johannaa pelottaa ja jännittää, mutta hän päättää vastata soittopyyntöön.

Puhelusta alkaa matka menneisyyteen ja tulevaan. He kohtaavat uudelleen vuonna 2016. Vuosirenkaita on kertynyt ja muistot ovat haalistuneet. Johanna ja Aki muistavat eri asioita ja he miettivät, mitä muisti säilöö ja mikä kutsuu muistoja esiin. Tallessa olevat kirjeet ja päiväkirjamerkinnät ovat osia palapelissä.

Pamela Mandart kuljettaa Johannan ja Akin nykyhetken tarinaa eteenpäin sähköposteilla ja tekstiviesteillä. Lapsuuden ujo henkinen kiintymys muuttuu vähitellen kahden aikuisen, 60–70 -vuotiaan ihmisen rakkaudeksi.

– Kun ihminen on sinut itsensä kanssa kaikesta tapahtuneesta huolimatta, hyvässä parisuhteessa tuntuu siltä, että kaikki mitä elämässä tarvitset, on tässä hetkessä, Pamela Mandart sanoo.

– Samasta suhteesta voisi kirjoittaa monta tarinaa, koska se muuntuu.