Suuren espoolaisen ja valtakunnallisestikin huomattavan balettitapahtuman, Lumikuningattaren ensi-iltaa vietettiin keväällä 1980 Helsingin kaupunginteatterissa. Se juhlisti tuolloin soukkalaisen Virpi Wirlanderin balettikoulun 10-vuotista taivalta. Lumihiutaleen, peikon ja sinikellon roolihahmot kokoontuivat muistelemaan tapahtumaa neljänkymmenen vuoden jälkeen.
Jo kulissien näkeminen oli teini-iän kynnyksellä oleville nuorille tanssijoille elämys.
– Kadehdin isojen, edistyneempien tanssijoiden rooleja. Imin katseellani koreografioita ja tanssin kotona. Minulla on hyvä liikemuisti, lumihiutaletta esittänyt Taina Huovila-Währn muistelee.
Baletti on kurinalaista, ja liikkeitä on jaksettava tarkasti toistaa, toistaa ja toistaa. Tanssipiireissä sitä luonnehditaan hard core -lajiksi. Silti naisten mukaan baletissa on joku erikoinen viehätys, mikä koukuttaa.
– Astuin kärkitossulle, liukastuin ja löin lonkkaluuni. Sekään ei pysäyttänyt liikettä. Esiintyessä adrenaliini on korkealla. Kipu tulee vasta, kun pysäytät liikkeen, Huovila-Währn jatkaa.
Mari Hatakka aloitti satubaletissa. Hän muistaa, miltä rooliasu näytti, miten hänen tukkansa oli laitettu ja minkälaiset meikit hänellä oli.
– Se tunne, kun vaellat teatterin käytävillä. Odotat omaa vuoroasi.
Peikkoa esittäneellä Susanna Tommilalla on samat kokemukset.
– Muistan tunteen, kun ensimmäinen tanssija lähti liikkeelle ja tiesin, että kohta on minun vuoroni. On tärkeätä saada tuollaisia kokemuksia. Ylittää itsensä. Kokea se yhdessä, turvallisessa ympäristössä.
Mari Hatakka näkee, että tanssissa yhdistyvät kulttuuri, taide ja urheilusuoritus. Hän arvelee, että tanssitausta johti myöhemmin elämän varrella muihin esiintymisiin.
Tommila on sitä mieltä, että liian harvoin puhutaan tanssin roolista osana oman kehollisuuden ymmärtämistä. Hänelle tanssilla on ollut tärkeä merkitys. Hän harrasti tanssia yli 20-vuotiaaksi. Tanssi kulki läpi murrosiän. Sitä seurasi pianonsoitto.
– Tanssista tuli tapa olla, elää ja liikkua. Iso asia elämässäni. Itseilmaisun muoto liikkumisen kautta. Lopulta jatkoin tanssimassa yksin. Harrastaminen ei ollut enää riippuvainen ystävistäni.
Opit itsenäisemmäksi. Otat vastuuta. Pukeutumisesta, meikeistä lähtien, Huovila-Währn luettelee tanssiharrastuksen arvoa itsenäistymisprosessissa.
– Tanssijat hitsautuivat yhteen. Omille ja toisten kömmähdyksille naurettiin yhdessä. Tytyt, isot tyllit olivat tärkeä osa balettia, hän sanoo.
Ehkä juuri sama viehätys tuo aikuisia takaisin tai ensimmäistä kertaa baletin pariin. Wanna be -ballerinoja on Hatakan havainnon mukaan ilmestynyt nyt uudelleen.
Osa kolmikon lapsuuden aikaisista balettiystävistään valitsi tanssin ammatikseen. Pääosan esittäjä Tarja Tuominen teki uransa Helsingin kaupunginteatterissa ja Pauliina Lappi löysi itsensä taidealalta.
Espoon Tanssiopisto on elänyt puolitoista vuotta epävarmuudessa. 40-vuotisjuhlan kunniaksi oli tarkoitus järjestää Lumikuningatar-esitys. Tanssiryhmiä ei voi edelleenkään yhdistää, joten isot joukkokohtaukset eivät ole mahdollisia, harmittelee Huovila Währn.
Susanna Tommila opiskeli taidehistoriaa. Hän työskenteli Kauniaisissa ja Vantaalla ja Hanasaaren kulttuurikeskuksessa. Hän on nykyään Espoon kaupungin kulttuurijohtaja.
Mari Hatakka on urallaan ollut laulajana ja musiikkiliiketoiminnan monihenkilönä. Hän siirtyi Lippupisteen myyntijohtajan tehtävästä syyskuun alussa Espoon tapahtuma- ja kulttuuripäällikön viransijaiseksi.
Taina Huovila-Währn on edennyt tanssitaiteen maisteriksi ja kouluttanut Turun Ammattikorkeakoulun taideakatemian opiskelijoita. Vuonna 2005 hänet valittiin Espoon Tanssiopiston rehtoriksi.