Sairaalapapit kohtaavat kuolevia ja heidän omaisiaan työssään, tarjoten tukea ja lohdutusta elämän viimeisiin hetkiin.
– Ei kuolema ole aina kärsimystä. Se voi olla henkisen valmistautumisen ja luopumisen kautta levollisesti vastaanotettu jatkumo elämälle. Tilanne on levollinen silloin, kun kuoleva on saavuttanut lähtörauhan. Tunteen siitä, että saa kuolla rauhassa ja vapaana, ja läheiset saavat jatkaa elämäänsä, kuvailee sairaalapastori Vappu Kangas.
Kun ihminen on hyväksynyt kuoleman ja on saanut asian kanssa rauhan, pyyntö hyvän kuoleman eteen on usein yksinkertainen.
– Kuoleva toivoo saavansa osakseen ystävällisyyttä. Potilas kokee tärkeäksi, että henkilökunta kohtaa hänet ystävällisesti ja kunnioittavalla lämmöllä. Lopussakin ihminen haluaa usein vain tulla kuulluksi ja nähdyksi. Toivoo, että joku pysähtyy vierelle. Se tuo turvallisuutta ja helpottaa ahdistuneisuutta, Kangas sanoo.
Kuoleminen ei kuitenkaan ole aina kivuton pois hiipuminen. Syöpäpotilaat joutuvat usein käymään läpi kovia kipuja, joihin lääketiede pyrkii saattohoitovaiheessa tarjoamaan helpotusta. Kun edessä ei ole enää elämää, on vain lopun odotusta kovissa kivuissa, ajatuksiin nousee kysymys eutanasian mahdollisuudesta.
Sairaalapastoreille potilaat eivät eutanasiatoiveesta kuitenkaan puhu.
Lopussakin ihminen haluaa usein vain tulla kuulluksi ja nähdyksi. Toivoo, että joku pysähtyy vierelle.
Vappua Kangas
– Eutanasiasta keskustelemme todella vähän. Olen yli 20 vuotta työssäni kohdannut kuolevia, ja vain aniharva on halunnut puhua eutanasiasta, Kangas toteaa.
Julkisuudessa voimakkaasti eutanasiaa kannattavat ovat usein omaisia, jotka ovat seuranneet läheisen poismenoa. Tuntematon pelottaa ja epävarmuus hallitsemattoman äärellä nostaa ihmisissä voimakasta vastustusta.
– Eutanasia saatetaan nähdä ratkaisuna vaikeassa, ennen kokemattomassa tilanteessa. Kuolemasta on tullut nykyihmiselle vieras asia. Ennen se monesti kohdattiin kotona, läheisten poismenoa seuraten, mutta nykyään kuolema tapahtuu usein laitoksessa, etäällä. Se lisää ihmisten kokemaa epävarmuutta asian äärellä, pohtii johtava sairaalapastori Artturi Kivineva.
Keskusteluissa kuolevan ja omaisten kanssa pelon tunne on usein ensimmäinen reaktio.
– Pelätään kipuja ja lopun hetkeä. Kuitenkin kipuja voidaan nykyään hoitaa ja lievittää. Peloissa on usein taustalla tietämättömyys siitä, miten paljon saattohoito on kehittynyt. Toki parannettavaa on, esimerkiksi laitosympäristössä ja resursseissa, Kangas sanoo.
Kuolevan mietteitä hallitsee usein myös luopumisen tuska. Luopuminen läheisistä, lastenlasten ja heidän kasvunsa ja elämänvaiheidensa seuraamisesta.
– Luopumisen hetkellä ihminen ymmärtää juuri monien tavallisten asioiden ja ihmisten merkityksen, sanoo Kangas.
Elämän hallintaa ja nuoruutta ihannoiva, terveyttä ylistävä elämäntyylimme on vieraannuttanut meidät kuolemasta.
– Usein läheiset kokevat, etteivät osaa puhua kuolevan kanssa. Ei tiedetä, mitä pitäisi sanoa, miten olla. Mutta tärkeintä on uskaltaa olla siinä lähellä ja kuunnella kuolevan sanat. Me pyrimme auttamaan läheisiä tässä kohtaamisessa. Papin rooli on usein sanoittaa ja rohkaista puhumaan tilanteissa, aina kuolevan tahtoa kunnioittaen, Kivineva sanoo.
Kiire, joka leimaa kaikkea tekemistä 2020-luvun arjessa, näkyy myös kuoleman hetkellä.
– Tuntuu, että joskus omaisilla on kiire päästä kuolemasta yli. Surutyö tarvitsee kuitenkin aikaa ja työstämistä. Kriisi ja vaikeiden tunteiden käsittely on luonnollinen osa kuolemaa, korostaa Kivineva.
Sairaalasielunhoidon tärkeä tehtävä on myös hoitohenkilökunnan tukeminen.
– Sairaalaympäristössä työskentelevien on opittava kohtaamaan myös omat heikkouden ja avuttomuuden tunteet. Hoitotyössä on osattava ottaa vastaan toisen ahdistuneisuus, tukea antaen. On pysyttävä tarpeeksi lähellä, mutta riittävän etäällä. Se on vaativaa työtä, Kivineva pohtii.
Tämä juttu julkaistiin aiemmin Seinäjoen Sanomissa.