Vauva: Isä toimi kätilönä, kun nopeasti edennyt synnytys piti tehdä aamuöisellä moottoritiellä. Hätäkeskushenkilöstö joi vauvakahvit, sillä työssä on harvoin onnen hetkiä.
Parin viikon ikäinen Helli tuhisee tyytyväisenä huoletonta untaan. Hänen vanhempansa Heidi Hänninen ja Väinö Pitkäniitty sen sijaan palaavat varmasti vielä monta kertaa yöhön, jolloin Helli tuli maailmaan.
Helli on Hännisen ja Pitkäniityn kolmas lapsi. Lasketusta ajasta oli kulunut jo reilu viikko. Pariskunta meni nukkumaan myöhään, vasta puoli yhden aikaan. Mikään ei viitannut siihen, että vauva olisi tulossa.
Vain paria tuntia myöhemmin Heidi heräsi kipeään supistukseen.
– Kahden lapsen kokemuksella tiesin, että nyt oltiin pitkällä. Oli shokki, että voiko synnytys todella käynnistyä näin rajusti, Heidi kertoo Uusimaa-lehdelle.
– Silti mieleenkään ei tullut, että olisi oikeasti kiire. Tajusimme toki, että täytyy aika nopeasti lähteä, sillä usein synnytykset nopeutuvat, mitä useampia niitä on ollut, Väinö jatkaa.
Perhe asuu Askolassa. Autoon hypättiin heti, kun lasten isovanhemmat ehtivät paikalle. Kello oli vähän yli neljä aamuyöllä.
Papereihin merkittiin kätilöksi Väinö Pitkäniitty.
– Olimme valinneet synnytyspaikaksi Kotkan sairaalan, sillä Naistenklinikka Helsingissä tuntuu ruuhkaisuutensa vuoksi liukuhihnamaiselta ja Hyvinkäällä synnytetään tällä hetkellä väistötiloissa. Esikoisemme ehti vielä syntyä Porvoossa, jossa oli hyvin kodikas ja lämmin tunnelma.
Porvoossa paloaseman ohi ajaessaan Väinö ja Heidi vitsailivat, että jos nyt olisi tosi kyseessä, olisi tässä oiva paikka vaihtaa kyyti ambulanssiin. Niitä kun oli paikalla rivissä.
– Mutta jatkoimme moottoritielle. Kyllähän siinä kieltämättä on vähän sellainen olo, ettei halua olla kenellekään vaivaksi, kun sitä synnytysosastoa ei Porvoossa ole. Kun soitimme Kotkaan, siellä sanottiin, että on ruuhkaa. Tuli vähän sellainen olo, että älkää tulko, ellei ole pakko, Heidi kertoo.
– Kun et mene ”kotisairaalaan”, tuntee menevänsä vähän kuin kylään. Neuvolat ja tutkimukset tehdään omassa sairaalassa, sitten lähdetään muualle synnyttämään. Kaikki jatkotoimet ovat taas omassa. Ollaan kuitenkin tosi intiimin asian äärellä, Väinö jatkaa.
Väinö ajoi kuin viimeistä päivää. Oli kirkas yö, 16 astetta pakkasta ja kuiva tie. Muuta liikennettä ei onneksi ollut.
– Soitin sairaalaan, että ajan suoraan päivystyksen ovelle ja pyysin, että tulisivat vastaan.
– Minä pyysin kysymään, pääsisinkö veteen. Luotin vielä, että ehtisimme sairaalaan asti, Heidi kertoo.
Vain muutamaa kilometriä myöhemmin Heidi kuitenkin tunsi, että vauva syntyy nyt. Seuraava puhelu yhdistyi hätäkeskukseen.
– Yrittivät ensin rauhoitella, mutta kuulivat aika pian Heidin huudosta, että on tosi kyseessä. Kehottivat katsomaan paikkaa, mihin voisi pysähtyä.
Heidi riisui jo housuja, Väinön paniikki yltyi.
Paikka oli Pyhtäällä, ramppi numero 71.
Linja hätäkeskukseen oli auki koko ajan. Väinö hyppäsi autosta ulos ja kiersi Heidin puolelle.
– Kun sain Heidin oven auki, vauva oli jo tulossa. Heidi oli napannut pyyhkeitä mukaan siltä varalta, että lapsivesi menisi autossa. Hän heitti minulle pyyhkeen ja tein vain parhaani, että vauva tippuisi minun käsiini eikä hankeen. Siinä oli kädet täynnä työtä, mitään muuta ei siinä hetkessä ehtinyt ajatella, Väinö kertoo.
Auton kello näytti 04.47.
Sitten Väinö pelästyi.
– Vauva näytti aivan kuolleelta, eikä inahtanutkaan. Hänellä oli vielä kalvot hartioiden ja kasvojen päällä. En saanut niitä heti pois, mutta hätäkeskus neuvoi, miten toimia. Pian vauva heilutti käsiään. Se oli valtava helpotus.
Päästyään äitinsä syliin alkoi pikkuinen Helli pitää hiukan ääntäkin.
– Silloin tilanne laukesi. Oli hirveä hätä, että mitä jos vauvalla olisi ollut joku huonosti. Ei meillä olisi ollut käsiä toimia. Tai jos Heidille olisi käynyt jotain, niin mitä olisin tehnyt, Väinö kysyy.
Kolmikko odotteli ambulanssin tuloa kymmenisen minuuttia.
– Pötköttelimme siinä auton etupenkeillä kolmestaan. Tilanteessa oli ollut niin paljon tunnelmaa ja adrenaliinia, että helpotuksen tunne oli uskomaton. Se oli tosi voimakas, hyvä fiilis. Otin muutaman kuvankin, kun ajattelin, että muuten kukaan meistä ei muista tästä mitään, Väinö kertoo.
Ambulanssi saapui lopulta nopeasti.
– Silloin tuli itku, kun tajusin, että tästä selvittiin hengissä, Väinö sanoo.
Napanuora katkaistiin. Papereihin merkittiin kätilöksi Väinö Pitkäniitty. Ensihoitajat onnittelivat. Vauva sai nallen ja pipon. Ajeltiin rauhakseen peräkkäin loppumatka Kotkan sairaalaan.
– Tunnelma oli iloinen. Ensihoitajat kertoivat, että kohtaavat työssään harvoin näin iloisia ja onnellisia hetkiä. Meillähän ei ollut mitään hätää, Heidi kertoo.
Kun Väinö ja Heidi kertaavat tilannetta jälkeenpäin, onkin huolesta ja kiireestä huolimatta päällimmäisenä tunteena mielessä rauha.
– Oli kirkas yö ja aivan hiljaista. Autossa ei ollut edes radio päällä. Minulla ei ollut ollenkaan kaoottinen olo. Tunsin, että kaikki menee niin kuin pitääkin. Jollain oudolla tavalla tilanne oli hanskassa. Ja minulla oli hyvä kätilö, Heidi sanoo.
– Meillä kuitenkin oli jo ennestään kokemus nopeasta synnytyksestä, vaikkakaan ei näin nopeasta. Tilanne olisi voinut olla aivan toisenlainen, jos meidän sijaan paikalla olisi ollut ensisynnyttäjä tai toisenlainen mies, joka ei olisi pystynyt toimimaan. Tai jos äiti olisi panikoitunut. Siinä olisi ensikertalaisella voinut tulla aika pahoja ja vaarallisiakin juttuja, Heidi pohtii.
Kotkassa pariskunta sai purkaa tilanteen yhdessä kriisityöntekijän kanssa.
– Jos Porvoossa olisi vielä synnytysosasto, olisimme ehtineet olla puoli tuntia sairaalassa ennen vauvan syntymää. Tuntuu erikoiselta, että Porvoota markkinoidaan lapsiperheystävällisenä, perheiden kaupunkina, vaikka näin merkittävää asiaa ei enää ole.
Sairaalassa viivyttiin ennen kotiutumista kaksi yötä. Kaikki on sujunut hyvin.
– Helli on hyvin valmis vauva. Helppo, syö ja nukkuu, onnelliset vanhemmat kertovat.
Kotiutumisen jälkeen perhe sai viestin Hätäkeskuksen työntekijältä, joka oli ollut työvuorossa Hellin syntyessä.
– Hätäpuheluumme vastattiin Kuopiossa. Saimme kuulla kaikkien paikalla olleiden ensihoitajien seuranneen puhelua ja jännittäneen kanssamme. Kun vauva syntyi, he olivat antaneet aplodit. Aamulla he olivat vielä juoneet vauvakahvit. Samana yönä oli syntynyt toinenkin vauva jossain päin Suomea autoon. Sinne oli kuitenkin ehtinyt ambulanssi ajoissa paikalle. Hän sanoi, että tuossa työssä saa harvoin kokea tällaista onnen huumaa, Heidi kertoo.
Ja auto. Sitäkään ei sovi unohtaa. Väinö kertoo, että perhe oli juuri vaihtanut pienen Ford Focuksen isoon Volvon maasturiin. Tila tuli nyt tarpeeseen.
– Emme varmaan voi luopua tästä ikinä! Ehkä tyttö saa sen 18-vuotissyntymäpäivälahjaksi. Tässä on vielä vanha dieselkone, jos hyvin pidämme huolta, voi tämä olla ajokunnossa vielä silloin. Niin paljon tähän autoonkin liittyy nyt tunnetta, että aika paljon pitää maailmassa tapahtua, että tämän pois vaihtaisi, Väinö nauraa.
Tämä juttu on julkaistu aiemmin Uusimaa-lehdessä.