Harrastus: Retkiluistelu ei sovi uhkarohkeille. Riskejä vältetään monin keinoin.
Kun meri oli vielä tuskin jäätynyt, suuntasi Espoon saaristoon, Pentalaan, joukko retkiluistelijoita. Yksi heistä oli Netta Tiitinen, jonka seurana luistelee joukko pelastusalan ammattilaisia.
Uutisissa kerrotaan toistuvasti veteen joutuneista luistelijoista. Tiitinen myöntää, että luistelu voi olla vaarallista ilman huolellista valmistautumista.
Kokeneet harrastajat tietävät, että jäätilanteeseen vaikuttaa moni seikka, kuten tuuli, sen suunta, pakkasen ankaruus sekä lumi- ja vesisade.
Etelätuuli hajottaa jäätä Itämerellä. Myös pohjoistuuli on petollinen, koska se irrottaa suuria jäälauttoja ja kuljettaa niitä etelään.
Pilvettömällä säällä voivat luistelijat seurata jäätilannetta satelliittikuvapalvelusta.
Espoo on upea paikka tälle harrastukselle.
Asianmukaiset varusteet ovat retkiluistelijalle elinehto. Naskalit pidetään kaulassa ja repussa on vaihtovaatteet: vaihtovaatekerrasto numeroituna vesitiiviisiin pusseihin. Päällimmäisenä on pyyhe. Ja muovipussit jalkoihin, jotta sukat eivät kastuisi veteen putoamisen johdosta kastuneissa märissä kengissä tai monoissa.
– Repussa on oltava haararemmit. Reppu kelluttaa vedessä, ja haararemmi estää repun luiskahtamisen pois selästä, Tiitinen sanoo.
Seurueessa kaikilla on kuivapuku, joka kelluttaa sekin luistelijaa.
Tekniset varusteisiin kuuluvat myös heittoköysi ja muun muassa korjausvälineitä, jos luistimiin tulee vikaa.
Luistelijat välttelevät vaarallisimpia paikkoja, kuten siltojen alituksia, laitureiden ja karikkojen ympäristöjä, ojien- ja jokien suita sekä salmia ja matalikkoja, joiden kohdalla on virtauksia.
Railot ovat myös riski. Railon yli kulkiessa voi päätyä jäälautalle, joka etenee ulkomerta kohti.
Mikä luistelussa kaikista riskeistä huolimatta sitten viehättää?
– Maisemista ja ulkoilusta nauttiessa huolet ja kalenterit jäävät mantereelle. Retkiluistelu, muiden ulkoilulajien ohessa, on elämäntapa. Aina mennään kun olosuhteet on kohdillaan, Tiitinen sanoo.
Luistimilla ulkoilmassa viihtyvä Peik Joutsen kertoo, että pienet lammet ovat alkukauden ensimmäisiä kohteita. Pohjois-Espoon erämaassa luisteltavaa riittää kiitettävästi.
– Vaakkoi, Väärämusta, Suolikas, Pöksyhaara. Nuuksion korkein järvi. Kun vauhdin hurma vie, jää soi alla. Se on mieletön kokemus. Tämä on talvilajien kuningas, Joutsen kuvailee.
Meren jäätyessä seurue suuntaa Espoonlahdelle ja Espoon saaristoon. Lumisade ei tiedä hyvää, sillä se tuo liikaa kitkaa. Kitkakerroin pienenee, kun jäälle tulee vettä.
– Yhdellä työnnöllä liukuu toistakymmentä metriä.
Asiantuntevissa luisteluverkostoissa myös tieto liikkuu nopeasti.
Meriolosuhteet ovat vaativia, mutta merellä voi luistella 50 kilometrin pituisia lenkkejä.
– Olemme luistelleet jopa Porkkalaan asti. Matkalla on röpelöä, vaikeata jäätä ja välillä puhtaan mustaa, täysin tasaisista, Joutsen kuvailee.
Evästauot ovat sekä Tiitisen että Joutsenen mukaan luisteluretken kohokohtia. Niitä varten repussa on taukotakki, ettei pysähtyessä tule kylmä.
Joutsen kertoo, että luistellessa liikutaan minimissään kahden hengen ryhmässä.
– Kyse ei ole juoksun kaltaisesta hengästyttävästä lajista. Siinä on kiva höpistä, kun kaveri luistelee muutaman metrin päässä.
Vierekkäin ei ole järkevä mennä, jos epäilee jään vahvuutta. Toinen voi pudota heti perään. Kuivapuvulla voi ylös kiivettyään jatkaa luistelua normaalisti.
Joutsen ei itse ole pudonnut koskaan.
– Kovassa vauhdissa voi loukata polvet, kädet, ranteet ja kyynärpäät. Ei se jää yleensä niin aggressiivisesti petä, että siitä kivutta humpsahtaisi läpi.
Luistellessa pätee järjen sana: tyhmyyksiä ei pidä tehdä.
– Porukan mukana oppii. Meillä on sekalainen, vuorotyötä tekevä lössi palomiehiä, pelastajia ja yksi poliisi. Moni harrastaa pelastussukellusta, Joutsen sanoo.
– Ja sitten on yksi kuvataiteilija, Tiitinen naurahtaa.
Arkivapaat vapauttavat harrastamaan päivisin. Silloin luisteluporukka tekee muun muassa lammelta toiselle hyppimistä.
– Espoo on upea paikka tälle harrastukselle, Joutsen toteaa yhtään epäröimättä.