Johtolankoja juurillemme -näyttely popularisoi tiedettä ja selvittää suomalaisten alkuperää.
Uusi geenitietoon liittyvä tutkimus tarkentaa jatkuvasti tietoa siitä, mistä suomalaiset ovat tulleet. Muinais-dna-tutkimuksen ansiosta tiedämme aikaisempaa enemmän menneisyyden ihmisten muuttoliikkeistä ja jopa heidän ulkonäöstään.
Kamun eli Espoon kaupunginmuseon näyttely Johtolankoja juurillemme on Suomessa ensimmäinen, joka kertoo esihistoriasta geenitiedon näkökulmasta.
Yhtenä asiantuntijana on ollut arkeogeneetikko Kerttu Majander, joka on juuri aloittanut työt tutkijatohtorina Wienin yliopiston evolutiivisen antropologian laitoksella.
– Muinais-dna-tutkimuksessa on kyse siitä, että yritämme etsiä menneisyydestä populaatiohistoriallisia trendejä, Kerttu Majander kiteyttää.
Kaikissa soluissa on dna:ta, mutta se alkaa hajota kuoleman jälkeen.
– Jos luusta tai muumiosta pystytään eristämään dna:ta, siitä saadaan informaatiota henkilöstä ja hänen taustastaan. Jäännöksistä voidaan etsiä merkkejä myös muista organismeista, kuten loisia tai bakteereja, jotka ovat aiheuttaneet jotain tautia. Jo 5 000 vuotta sitten kuolleiden ihmisten luista on löydetty ruttoa aiheuttavan Yersinia pestis-bakteerin dna:ta. Viruksista muinais-dna:lla on tutkittu muun muassa sukupuoliteitse leviävää hepatiitti B:tä, josta on tehty löytöjä jopa 10 000 vuoden ajalta.
Maan sisällä on isoja geneettisiä eroja.
Kerttu Majander
Suomi sijaitsee väli- tai risteysalueella ja sen vuoksi suomalaisten perimässä on metsästäjä-keräilijöiden perimää, joka on peräisin sekä idästä Uralin suunnalta että lännestä Skandinavian alueelta ja Viron suunnalta.
Majanderin mukaan vahvin nykyisissä suomalaisissa havaittava perimä on lähtöisin pohjoisen Keski-Euroopan alueelta, josta kulkeutui tänne varhaisten maanviljelijöiden perimää, luultavasti Skandinavian kautta.
– Suuret muutokset elinolosuhteissa voivat vaikuttaa ihmisen ulkomuotoon ja ominaisuuksiin, kuten kokoon, ja varsinkin pienessä populaatiossa nämä vaikutukset voivat rikastua geenipoolissa lyhyessäkin ajassa, Kerttu Majander toteaa.
Tämä koskee hyvinkin Suomea, jossa alkuaan oletetaan olleen kooltaan varsin rajattu populaatio.
– Suomalaiset olivat muutama sata vuotta sitten keskimääräisesti pienempiä kuin nyt, mutta kokoon vaikuttivat geenien lisäksi sekä ravinnon saanti että lapsuudessa sairastetut taudit.
Suomalaisten alkuperää tutkittaessa on hyödynnetty muun muassa Virosta tehtyjä löytöjä, koska erilaisen maaperän ansiosta ihmisten jäänteet ovat siellä säilyneet paremmin.
Suomesta on tehty aika vähän luulöytöjä. Tähän on Majanderin mukaan syynä se, että meillä on hapan maaperä, joka syövyttää luumateriaalin nopeasti. Toinen syy on se, että pronssikaudella vainajat oli tapana polttohaudata. Ruumishautaus yleistyi vasta rautakaudella.
– Suomessa on tutkittu rautakautisen ihmisen perimää. Aineistoa on saatu Ison-Kyrön Leväluhdan vesikalmistosta. Saamelaistyyppisistä paikannimistä päätellen saamelaiskieliä käyttänyt väestö kattoi silloin lähes koko maan ja muistutti geneettisesti nykysaamelaisia enemmän kuin muita Euroopan nykyväestöjä, Majander toteaa.
Tuhannessa vuodessa on tapahtunut iso muutos, koska nykyväestö on aika lähellä skandinaavista väestöä.
Maan sisällä on isoja geneettisiä eroja idässä ja pohjoisessa verrattuna etelään ja länteen. Varsinkin rannikkoalueet saivat uutta väestöä Skandinavian puolelta. Etelä- ja länsipuolella maata on maanviljelijäväestölle tyypillisiä äitilinjoja, kun taas itä- ja pohjoispuolella maata metsästäjä-keräilijäväestön perimä on selvemmin havaittavissa.
– Uudet geenit tulevat muuttoaaltojen mukana. Rautakauden ja viikinkiajan aikana on tullut suurin ja hiljattaisin kerrostuma, joka voidaan nähdä. Kristinuskon tulo muutti perimää etenkin Etelä-Suomessa.
Näyttelyn yhteydessä on julkaistu Espoon esihistoriasta kertova kirja Ennen Espoota.