Fasismi imee toivon, ilmastonmuutos uhkaa, mutta Suomi on yhtenäisempi kuin aikoihin – näin kolme kevään ylioppilasta kirjoittaa kokemastaan ja havaitsemastaan maailmasta keväällä 2022

Kevään ylioppilaat saavuttavat yhden tärkeän etapin elämässään, kun he painavat valkolakit päähänsä lauantaina.

Mutta millaisin ajatuksin he lähtevät rakentamaan Suomea ja maailmaa?

Länsiväylä julkaisee kolmen espoolaisen ylioppilaan aineet, joissa maailman kehitystä puntaroidaan eri näkökulmista. Aineet on valikoitu espoolaisissa lukioissa, ja Länsiväylä julkaisee ne kirjoittajien luvalla.

Ensimmäisessä aineessa Niklas Airisto Otaniemen lukiosta käsittelee fasismin uhkaa demokratioille synkkätunnelmaisessa esseessä, joka on saanut inspiraation Albert Camus’n Rutto-klassikkoteoksesta.

Toisen aineen lähtökohta on luonnon varjeleminen ihmisen tuottamalta riistolta.

– On selvää, että ihminen voi tuhota itsensä; luonto sen sijaan selviää aina. Onkin jokaisen suomalaisen hyvinvoinnin etujen mukaista edistää luonnon hyvinvointia, päättelee Aaro Sintonen Otaniemen lukiosta.

Kolmas aine on Kuninkaantien lukiosta valmistuvan Elias Juutin käsialaa. Se valaa lukijoihin uskoa selviytymisestä ja kannustaa nuoria ottamaan vastuuta yhteiskunnasta.

– Me nuoret alamme olla siinä iässä, että saamme jalansijaa merkittävään politiikkaan, mistä parhaana esimerkkinä voi pitää alle nelikymppistä pääministeriämme. Saamme näin äänemme kuuluviin ja muokattua maailmasta oikeasti paremman paikan, Juuti kirjoittaa.

Rotat kaduilla kertovat saapuvasta rutosta

Viime keväänä kävin lukion terveystarkastuksessa. Normaalit testit: pituus, paino ja lyhyt keskustelu. Viimeinen kuitenkin venähti. Terveydenhoitajan kysyessä tulevaisuudestani luettelin kymmenittäin syitä, joiden takia olin täysin toivoton tulevaisuuteni suhteen. Enkä tarkoittanut vain sitä, kuinka korona on aiheuttanut nuorille masennusta, enkä sitä, kuinka vaikeaa on päästä haluamaansa yliopistoon. Puhuin laajemmin siitä, kuinka turhalta tuntuu panostaa tulevaisuuteensa, joka vaikuttaa yhä epävarmemmalta, usvaisemmalta ja toivottomammalta.

Albert Camus’n teos Rutto (1947) kertoo iloisesti tulevaisuuttaan suunnittelevista ihmisistä algerialaisessa Oranin kylässä, kunnes kylään saapuu rottien kuljettama rutto. Kylä suljetaan ruton leviämisen estämiseksi. Yllättäen ihmiset ovat jumissa ja heidän suunnittelemansa tulevaisuus on kadonnut. Heidän on löydettävä uusi merkitys elämälle ja päätettävä, mitä he tekevät hallitsemattomassa tilanteessa.

Camus kirjoittaa siitä, kuinka vuodesta toiseen ihmiset yllättyvät, kun pahoja asioita tapahtuu, ja kuinka ihmiset unohtavat olla vaatimattomia ja uskovat, että kaikki on heille vielä mahdollista. Tällä Camus viittaa egoon – siihen, että vaikka tiedostamme olevamme osa yhteiskuntaa, me silti koemme olevamme omien elämäntarinoidemme päähahmoja ja kirjoittajia. "Jos olen hyvä ja teen hyvää, maailma jättää minut rauhaan. Miksi jokin niin tyhmä ja hallitsematon asia pilaisi minun elämäni?" Mutta Oranin tarina näyttää, kuinka rutto ei välitä kenenkään hyvyydestä tai suunnitelmista. Rutto pakottaa luopumaan egosta ja uskosta sekä oman sankaritarinan kirjoittamisesta, sillä ainoa, mitä voi tehdä on yrittää selvitä hallitsemattomasta kriisistä.

Kirjan lukeneet tietävät, että Camus puhuu fasismista. Kirjoittaessaan kirjaa Camus oli jumissa natsien hallitsemassa Ranskassa ja joutui selviämään yllättävästä kriisistä, jolle hän ei voinut yhtään mitään. Rutto kuvaa ihmisen julmuutta ja itsekkyyttä. Tavallaan kirjan tarinan ja Camus’n todellisuuden yhdistelmä kuvaa myös meidän nykyhetkemme kahta suurta ruttoa: koronaepidemiaa ja pitkään nousussa ollutta oikeistofasismia.

Fasismi vastaa ihmisten täysin oikeutettuun raivoon, kärsimykseen ja epätoivoon, jota heidän elämänsä ongelmat tuovat esiin. Se ei kuitenkaan tarjoa ihmisille ratkaisuja, vaan kieltää ongelmien olemassaolon ja kohdistaa vihan johonkin, jolla ei ole mitään tekemistä ongelman ratkaisun kanssa. Fasismi etsii siis syntipukkeja, joiden syyttäminen ja tappaminen on egollemme helpompaa kuin myöntää tietyn ongelman laajuus ja oma voimattomuus ongelman ratkaisuun.

Ratkaisujen tarjonnan puute ja järjetön syyttely, varsinkin kun se kohdistuu poliittisiin vastustajiin, on huonoa politiikkaa ja demokratiaa rapauttavaa, mutta silti fasistit nousevat kerta toisensa jälkeen valtaan. Pahan nousu yllättää meidät aina, mutta typerillä asioilla on tapana saada haluamansa. Fasismi saa haluamansa, koska se ymmärtää jotain hyvin keskeistä meistä ihmisistä: Jos meillä menee huonosti, haluamme tukea emmekä ratkaisuja. Haluamme vahvan johtajan ja vihollisen, jota syyttää, emmekä poliittisia ratkaisuja, jotka vastaisivat syvimpiin ongelmiimme.

Näin fasismi depolitisoi kansaa ja vähentää luottoa demokratiaan. Yhdysvalloissa fasististen republikaanien puheet demokraattien vaalivilpistä johtivat vuonna 2021 vallankaappausyritykseen. Ja kun luotto demokratiaan vähenee, heikkenee myös kansalaisen poliittinen vaikutusvalta, jota ratkaisuja tarjonneet "vasemmistolaiset" demokraatit olisivat voineet hyödyntää miljardöörien verottamiseen ja keskivertokansalaisen elämän parantamiseen. Onko siis ihme, että Elon Musk avoimesti suosii fasismia ajavia republikaaneja? Onko siis ihme, että myös kapitalistit kannattivat natseja?

Mutta kuten lääkäri Oranissa, mekään emme saa menettää toivoa. Lääkärin oli ryhdyttävä hoitamaan potilaita ja etsimään lääkettä. Hänen oli pidettävä toivosta kiinni. Meidän on koulutettava kansaa, tarjottava heille tukiverkkoja ja vähennettävä lainsäädännöllä netissä rehottavaa vihapuhetta turvataksemme demokratiat ja ihmisten hyvinvointi, jotta epätoivoiset kansalaiset eivät hae turvaa fasismista.

Vähitellen lääkäri kuitenkin huomaa, etteivät hänen hoitonsa riitä. Me puolestaan huomaamme, että faktantarkistukset tai rationaalinen keskustelu eivät saa ihmisiä päästämään irti fasismista. Jossain vaiheessa meidän on hyväksyttävä voimattomuutemme ruton edessä. Muuten toivosta tulee vain tapa kieltää tulevaa. Aina toivo ja taistelu eivät riitä. Jos vierellä oleva ei taistele ja jättää maskin kotiin, minkäs sille voi. Elämme osana yhteiskuntaa, jossa taistelusta luopuneet venyttävät kaikkien taistelua ja lopulta sairastuttavat terveetkin.

Kaiken toivottomuuden keskellä Oranin lääkäri päättää kuitenkin kaverinsa painostuksesta ottaa tauon ja lähteä uinnille. Tätä kutsutaan "tunnin vapaaksi ystävyydelle". Toivottomuudesta huolimatta lääkäri tunnistaa, että tämä pieni hetki tuottaa iloa ja rentouttaa ympäröivästä rutosta huolimatta. Lääkäri muistuttaa meille, että on nautittava elämän hyvistä puolista rutosta huolimatta. Eihän taistelussa olisi muuten mitään järkeä.

Mutta nämä hyvät hetket eivät poista surua ja vihaa. Maailman rakastaminen sattuu, koska sen pelastamiseksi ei voi tehdä mitään. Sama on nähtävissä ilmastoaktivistien puheissa, jotka kuulevat vuodesta toiseen johtajien tyhjiä lupauksia. Ja tämä näkyy lääkäreiden ja hoitajien kasvoilta, jotka taistelevat parhaansa koronaa vastaan hoitaen niitä, jotka eivät edes teholla suostu uskomaan taudin olemassaoloon.

Valitettavasti vihasta, surusta ja ruton olemassaolosta huolimatta monien keskittyminen herpaantuu, ja he vaipuvat äärimmäisen helposti takaisin ongelman kieltämiseen. He uskovat, että hiljainen hetki yskäkohtausten välillä kertoisi taudin kadonneen. Me olemme vajonneet jälleen ongelmien kieltämiseen. Palanneet juhlimaan. Ottaneet selviytymismekanismiksi tunnottomuuden toivottomassa, kontrolloimattomassa maailmassa.

Kaupan päälle uusia ruttoja on luvassa ja ensimmäiset uudet rotat riehuvat jo kaduilla. Inflaatio luo epävarmuutta, ilmastonmuutos johtaa sekä ilmastopakolaisiin että puhtaan veden puutteeseen, ja uudet sodat aiheuttavat turvattomuutta. Viime viikolla G-7 -maiden talousjohtajat varoittivat talouden ailahteluista kriisien yleistyessä. Kaikki epävarmuus ja epätoivo ajavat ihmisiä kohti fasismia, kapitalismia ja muita typeriä ideologioita, jotka turvaavat heidän egonsa, saavat heidät tuntemaan olonsa tarinan päähenkilöiksi, vahvoiksi ja vaikutusvaltaisiksi.

Siksi nuoret, tai ainakin minä, koen suurta toivottomuutta tulevaisuudesta. Tunnistan, että entisen elämäni, suunnitelmieni ja elämäntapojeni on muututtava. Tiedän, että jos emme tee mitään, olemme pian kädet toistemme kurkuilla syyttämässä kaikkea muuta paitsi tätä järjestelmää, joka välittää enemmän tuotoista kuin tulevaisuudesta. Silti niin moni vanhemmista on vielä egon tiellä, kirjoittamassa omaa tarinaansa, uskomassa mahdollisuuksiinsa ja keräämässä eläkettään, vaikka maailma ympärillämme palaa. Tunnistan, että en välttämättä selviä eläkeikään ja että aikuisten välttelystä huolimatta rotat juoksentelevat jo ympäri maailmaa. Seuraavat rotat ovat jo nousseet laivoihin, ja kun ne tulevat meidän kaikkien oville, emme voi muuta kuin kääriä hihat ja suunnata kohti vääjäämätöntä tuhoa.

Niklas Airisto, Otaniemen lukio

Suojelkaamme luontoa edistääksemme hyvinvointiamme

"Viljele ja varjele."

Nämä kaikessa tehokkuudessaan ja mieleenpainuvuudessaan alkusointuun nojaavat, Raamatusta peräisin olevat sanat juurrutettiin lähes jokaisen suomalaisen mieleen jo alakoulussa. Ne kuvastavat yhä mainiosti ihmisen luontosuhdetta – mahdollisesti jopa tarkemmin kuin koskaan ennen. Toisaalta niissä piilee myös ajatusten viheliäs harhapolku: yleisesti tunnutaan pitäydyttävän ajatuksessa, että luonnon hyvinvointi riippuu ihmisestä; tosiasiassa esimerkiksi ilmastokriisissä on kyse siitä, milloin ihminen ymmärtää olevansa riippuvainen luonnosta.

Suomalaiset ymmärtävät kansainvälisessä mittakaavassa varsin mainiosti oman vastuunsa luonnon varjelemiseksi. Sen sijaan vieraalta voi tuntua ajatus siitä, että suomalainen hyvinvointi tosiasiassa korreloi suomalaisen luonnon hyvinvoinnin kanssa – luontosuhteen ylläpito on avain hyvinvointiin.

Ihmisen hyvinvointi on aina ollut suoraan riippuvainen luonnon hyvinvoinnista, mutta siitä huolimatta länsimainen hyvinvointijärjestelmä on rakentunut juuri luonnon riistolle.

Asta Leppä kuvaa kolumnissaan "Luonto ei ole romanttinen reservaatti, johon voi paeta ihmiskuntaa" (Yle, 25.3.2020) nykykulttuurien vääristynyttä luontosuhdetta. Leppä pohtii entisajan jumalaapelkäävän ihmisen luontosuhteessa tapahtunutta muutosta ja puhuu humoristisesti "jumalten aseiden deaktivoimisesta". Hän nostaa esille käsitteen antroposeeni, jolla tarkoitetaan ajatusta uudesta geologisesta ajasta, jolla ihmisen luonnolle aiheuttamat muutokset näkyvät selkeästi.

Leppä pohtii, kuinka mikromuovit ovat muodostaneet oman kivilajinsa, BBC-dokumenteista tuli "Tosi Luonnon" ilmentymä ja eläimet "disneyfikoitiin". Sivistyneen kulttuuriolennon takana tuntuukin piilevän armoton suurpeto. Heijastavatko siis esimerkiksi 1800-luvun suurten kansallisromantikkojen luontokuvaukset pikemminkin ravintoketjun huipulle nousseen eliön saalistusviettiä kuin luomakunnan kauneuden ihailua? Onko Edelfeltin kuvaama Kolin kansallismaiseman äärelle nousu pikemminkin metaforinen ruumiillistuma tästä kehityksestä Suomessa?

Keskustelu ihmisten ja luonnon hyvinvoinnista on virinnyt erityisesti koronakurimuksen keskellä.

Kati Kalliosaaren kolumnissa "Äiti lataa akkunsa luonnossa, tytär kahvilassa" (Aamulehti, 19.4.2020) pohditaan omien kokemusten merkitystä luontosuhteeseen. Kalliosaari toteaa itse nauttivansa luonnossa liikkumisesta siinä, missä hänen tyttärilleen luonto aiheuttaa pikemminkin ahdistusta ja kaupunkielämän vilinä on elpymisen keino.

Kalliosaari nostaa esiin luonnossa liikkumisen merkityksen korona-aikana, jolloin ohjattu ryhmäliikunta ja kuntosalit ovat olleet tauolla. Kalliosaaren kolumni kuvastaakin mainiosti suomalaisten hektiselle nykyajalle jopa poikkeuksellista luontosuhdetta ja samalla tietynlaista "paluuta luontoon".

Itsekin viihdyn luonnossa – jopa paremmin kuin kaupungissa. Tämä voi tuottaa merkittävää mielihyvää ja korostaa ihmisen tarvetta turvautua luontoon vaikeina aikoina sekä toisaalta luonnon tuottamaa hyvinvointia - ihminen kuuluu kiinteänä osana luontoon, yhtenä eliölajina muiden joukossa, ja myös kokee kaipuuta sen pariin.

Toisaalta tämä Kalliosaaren kolumnissa kuvattava "paluu luontoon" nostaa esille myös nykyisen luontosuhteen romanttisuuden ja kysymyksen siitä, miksi ihminen – myös suomalainen – koskaan lähti luonnon yhteydestä ja miten paluu siihen onnistuu. Kuten kansallisromantikot aikoinaan, haluavat koronan kurittamat ja kaipuun täyttämät suomalaiset nyt palata luontoon. Lepän kolumnissa todetaan kuitenkin, ettei luonto ole "kansallispuisto Nuuksiossa, jonne voi kipittää pakoon koronaa".

Pidän itse valtavasti kansallispuistoista mutta viihdyn etenkin paikoissa, joissa ei muihin törmää, en niinkään pääkaupunkiseudun ruuhkarysissä. Tämä on kuitenkin myös hyvä muistutus siitä, että esimerkiksi kansallispuistot ovat puhtaasti ihmisten keino valjastaa luonto virkistyskäyttöön – siis valeasu luonnonsuojelulle. Suomessa onkin jo 40 kansallispuistoa, ja lisää on suunnitteilla.

Lepän ja Kalliosaaren kolumneissa kuvataankin merkityksellisyyttä luontosuhteessa Kalliosaaren korostaessa jokaisen omia kokemuksia ja Lepän kuvatessa ihmisen tavoittelemaa hallinnan ideaalia. Toisaalta esimerkiksi kansallispuistot eivät myöskään vahingoita luontoa, joten jos tämä on suomalaisen ratkaisu hyvinvointinsa ylläpitoon, valintaa voi pitää sangen onnistuneena.

Lepän kolumnissa pohditun antroposeenin käsitteen nostaa esille myös Sir David Attenborough ilmastonmuutosta käsittelevässä kirjassaan. Kirjassa kuvataan ilmastonmuutokseen suhtautumisessa tapahtuneita muutoksia 1960-luvulta nykypäivään, ja mieleenpainuvinta siinä oli vertaus bakteeriviljelmään: maapallon kaltaisessa suljetussa järjestelmässä kasvu on nopeaa mutta lopullinen tuho sitäkin järjestelmällisempää.

Attenborough toteaa ihmiskunnan ylittäneen jo kriittisen rajalinjan, jolloin suunnanmuutos olisi ollut vielä mahdollinen. Siis tuho on vääjäämätön, mutta sen laajuuteen voimme vaikuttaa.

Myös Lepän kolumnissa pohditaan viime vuosisadan muutoksia, ja Leppä kuvaakin DDT:n vaihtumista Meksikon influenssasikaloiksi. Korona-aikana yleistyneet Convoy Finland -kulkueen kaltaiset mielenilmaukset mallintavat mainiosti myös tätä kehitystä. Ihmisen hyvinvointi rinnastetaan hyödykkeiden hintavakauteen, vaikka ongelmien taustalla piilee juuri vänkyräksi vääristynyt luontosuhde.

Luonnon kanssa riitely on kuitenkin tuhoon tuomittu yritys – luonto on kuin B-luokan nyrkkeilyelokuvan ristiriitainen päätähti, joka satunnaisista tyrmäyksistä huolimatta selviää voittajana jokaisesta tosikoitoksesta.

Toisaalta korona-ajan keskustelu on painottunut pohdintaan siitä, loppuuko pandemia kuukauden vaiko vasta kahden vuoden päästä. Ennustukset ovat synkkiä.

Tällainen toiveajatteluun perustuva arvuuttelu sivuuttaa kuitenkin ajatuksen pandemian merkityksestä ihmisen luontosuhteelle ja sitä kautta hyvinvoinnille; musta surmakin kesti satoja vuosia, ja sen myötä alettiin kehittämään rokotteita. Siis sen vaikutukset näkyvät yhä, vaikkei niitä arjessa havaitsekaan.

Vastaavanlainen vauhtisokeus nostetaan esille katkelmassa Richard Powersin romaanista Ikipuut (2019), jossa kuvataan tunteikkaasti puiden ajatuksia ihmisistä. "Sinä ja sinun kaltaisesi ette koskaan näe meitä kokonaan. Puolet ja ylikin jää piiloon." Kuvaus on vaikuttava juuri sen haikean sanoman vuoksi. Ihmisten rinnalla todetaan olevan "elämää, jota he eivät huomaa".

Nykyihmisen kiikarien tarkennus tuntuukin olevan vain vaatimatonta markettitasoa: näkeminen sata vuotta eteen- tai taaksepäin ajassa on ylitsepääsemättömän hankalaa.

Lopulta koko ajatus "viljelystä ja varjelusta" saattaakin olla läpimätä. Viljely rinnastuu helposti luonnon hyväksikäyttöön siinä, missä varjelu taas tuntuu olevan omien intressien pönkittämänä tapahtuvaa romanttisen luontokuvan suojelua.

Toisaalta tätä ohjenuoraa on voitu vain tulkita väärin. Entä jos varjelulla tarkoitetaankin juuri vastuuta ihmisen itseensä ja omaan ympäristöönsä kohdistamasta huolenpidosta eikä niinkään koko luomakunnan varjelua?

Tällainen konkreettisuus tuo selkeyttä tavoitteeseen. Entä jos viljely olisikin pikemminkin kestävän luontosuhteen perusteiden muuraamista kuin ekokatastrofien siementen kylvöä?

On selvää, että ihminen voi tuhota itsensä; luonto sen sijaan selviää aina. Onkin jokaisen suomalaisen hyvinvoinnin etujen mukaista edistää luonnon hyvinvointia.

Aaro Sintonen, Otaniemen lukio

Maailma on pilalla – vai onko sittenkään?

Ankarimmista koronarajoituksista ei ole kuin muutama hassu kuukausi, mutta uudet kriisit ovat jo jyränneet tiensä otsikoihin.

Euroopan mantereella riehuu ensimmäistä kertaa Jugoslavian hajoamisen jälkeen täysimittainen sota, kun Venäjä hyökkäsi raukkamaisesti Ukrainaan. Se sai vuorostaan liittoutumattomana vuosikymmeniä pitäytyneen Suomen hakemaan Nato-jäsenyyttä, järisyttäen niin Pohjois-Euroopan kuin koko maailmankin politiikkaa.

Yksilötasolla nuorten syrjäytyminen on vakaassa nousussa samalla, kun yleinen lukutaito on laskussa. Ja jotta kukaan ei unohtaisi, ilmastonmuutos tuhoaa koko ekosysteemin kolmenkymmenen vuoden päästä. What a time to be alive!

Sodan uhka Suomessa ei edelleenkään ole korkea, mutta kuitenkin korkeammalla kuin koskaan elinikäni aikana.

Pientä, nalkuttavaa ajatusta takaraivossa on vaikea haudata, etenkin, kun astun kesällä asepalvelukseen. Kyseessä on joko ensimmäinen Naton aikainen saapumiserä tai viimeinen ennen sitä, riippuen hakemuksen käsittelyvauhdista. Karjalan prikaatista ei ole sotaa käyvän naapurivaltiomme rajalle kuin hieman yli sata kilometriä. Ukrainassa ikäiseni ovat jo puolustamassa maataan henkensä uhalla.

Rationaalisesti ajatellen Venäjän hallitsija Vladimir Putinilla ei ole syytä hyökätä Suomeen, mutta se ei estä pelkoja, onhan Venäjä on osoittautunut aggressiiviseksi ja arvaamattomaksi. Ihmisen pelkoreaktio ei myöskään ole kovin rationaalinen, ja sitä on turha koittaa puhua järkiinsä.

Sitten on se ilmastonmuutos. Ajatus koko ilmaston peruuttamattomasta muutoksesta on ahdistava, etenkin nuorille, jotka joutuvat elämään läpi povattujen seurausten.

Asiaa ei helpota se, että koko ilmaston lämpeneminen on ikään kuin sivuutettu politiikassa. Välillä tuntuu kuin se olisi vain Vihreiden agendalla ja sielläkin sivuhuomiona. Elokapina kerää tietysti huomiota ongelmalle, mutta kyseinen huomio on lähinnä setämiesten paheksuvaa parkunaa.

Ilmastonmuutoksesta käytävä keskustelu on suorastaan säälittävää, ottaen huomioon, että kyseessä on tutkijoiden mukaan jopa ihmiskunnan suurin uhka. Ongelmaahan on tällä hetkellä ratkaisemassa vanhemmalla iällä olevien poliitikkojen katras, jota kaikki seuraukset eivät edes ehdi koskettamaan. Tärkeintä heille on, että talous saadaan fossiilisilla polttoaineilla kasvuun, kun vielä ollaan maan päällä nauttimassa sen hedelmistä. Koittakaa te nuoret olla huolehtimatta. Tai kerätkää roskia. Just joo.

Kaikkien näiden uhkakuvien keskellä ei ole ihme, että nuorten henkinen hyvinvointi ei ole kovin hyvällä tolalla. Tulevaisuudennäkymät maailmalle ovat tästä kulmasta katsottuna synkät, eikä avun hakeminen ahdistukseen aina onnistu, mielenterveysongelmien hoitoon kun ei saada tarpeeksi resursseja niiden vähättelyn vuoksi.

Syntyvyys on laskussa, enkä ihmettele sitä lainkaan. Lapsen kasvattaminen tasapainoiseksi aikuiseksi ei ole helppo tehtävä, jos ei itsekään näe maailmaa erityisen positiivisessa valossa. Ja lapsihan on melkeinpä pahin asia, mitä ilmastolle voi tehdä. Nuoret mieluummin kouluttautuvat hyvin ja keskittyvät uraansa.

Maailma tuntuu olevan pahemmin sekaisin kuin pitkään aikaan. Monella on mielessä vanha sanonta, kuinka ennen kaikki oli paremmin.

Paitsi ettei välttämättä ole. Sanonta on täynnä nostalgiaa ja katkeruutta. Se ikään kuin kaipaa takaisin sanojansa nuoruuteen. Siltä jää kuitenkin huomioimatta täysin kaikki se edistys, jota olemme kansakuntana sekä globaalisti saavuttaneet.

Suomen kehitys hyvinvointivaltioksi alkoi kiihtymään vasta 1960-luvulla. Valmista ei ole tullut vieläkään, mutta elintaso ja tasa-arvoisuus ovat nousseet merkittävästi maamme alkuajoista. Koulutus Suomessa on laskevista PISA-tuloksista huolimatta yhä maailman kärkeä ja olemme ties monettako vuotta putkeen maailman onnellisin valtio.

Kansamme on yhtenäisempi kuin pitkään aikaan, mistä kertovat uskomattoman yksimielinen Nato-kanta sekä useat, massiiviset torijuhlat, joita olemme päässeet järjestämään menestystä niittäneille Leijonille sekä Huuhkajille.

Teknologiassakin on saavutettu huikeita edistysaskelia.

Meillä lähes jokaisella on taskussa muutaman tuuman kokoinen supertietokone, joita katsellessa 1960-luvun NASA-tieteilijät vihertyisivät kateudesta. Olemme niiden avulla yhteydessä koko maailmaan helposti ja nopeasti, ja saamme tehtyä oikeita muutoksia. Natoa puoltavat kansalaisaloitteet saivat tarvittavat 50 000 nimeä täyteen vain parin päivän aikana. Moni allekirjoitti aloitteen sähköisesti, eikä kenenkään enää tarvinnut kiertää fyysisesti ovelta ovelle kuin vielä muutaman kymmentä vuotta sitten. Pian joku yrittää Marsin valloitusta ja sittenhän meillä onkin koko Aurinkokunta hollillamme.

On hullua ajatella, että vielä sata vuotta sitten valmistuneiden ylioppilaiden määrä olisi ollut murto-osa tämän vuoden pääluvusta, ja heti lakin saamisen jälkeen koko porukka olisi siirtynyt peltotöihin.

Positiivisuus piristää päivää yllättävän paljon. Tulevaisuuttakin voi katsoa optimistisemman linssin läpi.

Me nuoret alamme olla siinä iässä, että saamme jalansijaa merkittävään politiikkaan, mistä parhaana esimerkkinä voi pitää alle nelikymppistä pääministeriämme. Saamme näin äänemme kuuluviin ja muokattua maailmasta oikeasti paremman paikan. Meillä on maailman parhaat tutkijat kulissien takana tekemässä töitä niin ilmastonmuutoksen kuin vaarallisten sairauksien pysäyttämisen eteen. Lisäksi olemme pian Natossa, jolloin se pieni ja nalkuttava pelko sodastakin hellittää.

Vaikka joskus maailmanmeno ahdistaa, ei kannata murehtia. Meillä on asiat oikeastaan ihan hyvin.

Elias Juuti, Kuninkaantien lukio

Mainos: Mediatalo Keskisuomalainen

Mainos: Mediatalo Keskisuomalainen

Vaalimainoksesi mukana bussimatkoilla ja aamupalapöydissä

Etusivulla nyt

Luetuimmat

Mistä tänään puhutaan?

Kun tilaat uutiskirjeen, saat päivittäin sähköpostiisi tärkeimmät paikalliset uutiset. Uutiskirje lähetetään sähköpostiisi joka päivä kello 14.

Lomaketta suojaa reCAPTCHA, johon pätevät Googlen Tietosuoja ja Käyttöehdot.

Palvelut