Ratinanniemen pääkonsertin täyttyessä yleisöstä radion soittolistoilla mellastavista artisteista Pyhimyksen ja Anna Puun johdolla, niin Tullikamarilla juhlittiin astetta juurevamman kattauksen parissa. Edellisillan tapaan kaupungin monet samanaikaiset tapahtumat söivät tapahtuman osallistujamäärää. Joskin paikalle saapuneet olivat sitäkin omistautuneempia.
Ilta alkoi yllättäen yhdysvaltalaisen The BellRaysin vedolla. Jotenkin olin sijoittanut pääni sisällä tämän päivän viimeiseksi esiintyjäksi, joten onni oli, että olin ajoissa paikalla, sillä olin tullut pääosin katsomaan juuri The BellRaysia. Yhtyeen soundcheck venyi ja keikka pääsi alkamaan hieman myöhässä. The BellRays esiintyi tänään kaksikon Lisa Kekaula ja Bob Vennum voimin rumpalin ja basistin loistaessa poissa olollaan.
Duonakin Vennumin soittaessa kitaraa ja Kekaulan laulaessa tamburiinilla säestäen homma toimi ja alkuun kuultiin menevä Mine All Mine ja soulahtava I Can’t Hide. Setin ollessa edennyt muutamia kappaleita Vennum kysäisi yleisöltä, onko toivekappaleita? Eturivistä huudettiin välittömästi Stupid Fuckin’ People. Sen kummempia miettimättä duo esitti kyseisen kappaleen Klubin innostuneelle yleisölle. Kappaleen loputtua toiselta puolelta salia huudettiin Everybody Get Up. Kekaula totesi, että toiveita vaan tulee, mutta se ei tuntunut tahtia haittaavan, vaan tämäkin toive toteutettiin. Biisin alussa todetaan ”Are you ready to make noise” ja paikalla ollut yleisö oli. Kekaula kehuikin Klubin yleisöä ja sanoi ottavansa sen mukaansa, niin on jatkossakin hyvä meno.
Setin loppupuolella kuultiin vielä muun muassa Infection ja Blues for Godzilla -kappaleet sekä vielä yksi yleisötoive Black Lightning. Vaikka oli harmi, ettei oltu liikkeellä täydellä yhtyeellä, niin Vennumin kitarointi ja erityisesti Kekaulan sielukkaan syvä ääni sisälsivät kaiken oleellisen.
1990-luvulla yhtyeille tavattiin antaa lempinimi tyyliin Donkkarit, Subbarit, Eggarit ja tietenkin Fleimarit eli The Flaming Sideburns, joka valloitti seuraavaksi Pakkahuoneen lavan. Eduardo Martinezin johdolla yhtye on ysäriltä lähtien pistänyt aina pystyyn kunnon korkeaoktaanisen vanhan ajan rock ’n’ roll shown, josta ei puutu vauhtia ja vaaran tuntua Martinezin heilutellessa tahtipuikkoa, tai hänen tapauksessaan marakasseja. Milloin hän hyppi yleisön keskellä ja milloin seisoi käsillään, niin meno oli koko ajan sata lasissa.
Koko yhtyeen esiintyessä tavoilleen uskollisesti vauhdikkaasti muun muassa Jay Burnsiden (oik. Jarkko Jokelainen) paukuttaessa rumpujaan kuin viimeistä päivää. Yhtyeeltä ilmestyi viime vuonna uusi albumi Silver Flames, josta kuultiin heti alkupuolella Freak Out ja Trance-Noche kielten vaihdellessa englannista espanjaan. Jälkimmäisen jälkeen harrastettiin jo yhteislaulua vanhemman La Bruta kappaleen muodossa.
Loppusetissä muun muassa dominoitiin maailmaa, kadotettiin sielua ja oltiin lähellä katastrofia. Energiatasot pysyivät korkealla koko tunnin ajan. Toki välillä rauhoituttiin slovarien tahdissa kuten Wayne Kramerille omistettu MC5-laina Let Me Try. Kaikkiaan liekehtivät pulisongit eivät ole kadottaneet vauhtiaan vuosien saatossa, josta esimerkkinä lopussa kuultu Testify, joka räjähtävästi päätti The Falming Sideburnsin osuuden.
Klubin päivän toinen esiintyjä oli kulttimaineessa oleva Xysma, joka vei illan metallisempaan suuntaan. Jos edellä olevat esiintyjät olivat kallellaan bluesrockin ja soulin suuntaan, niin Xysma meni enemmän raskaaseen mättöön punkin ja grindcoren hengessä. Edellisen levynsä viimevuosituhannella julkaissut yhtye valmistautuu myös julkaisemaan uuden albumin ensi tammikuussa paluunsa kunniaksi.
Melko vauhdikkaasti Xysmakin osuutensa hoisi. Raskaat riffit täyttivät Klubin muun muassa kappaleiden Millionaire ja I Feel Like Lou Reed muodossa. Myös tulevalta albumilta kuultiin pari kappaletta, jotka antoivat olettaa, että samoilla linjoilla musiikillisesti mennään tulevaisuudessakin.
Tullikamarin lauantai alkoi duolla ja myös päättyi duolla, kun Ursus Factory päätti tämän vuotiset Tammerfestit. Etukäteen ajateltuna mielestäni esiintyjäjärjestys oli väärinpäin ja kaltaisellani vanhemmalla setämiehellä oli kieltämättä kiusaus poistua paikalta jo aiemmin. Koska kaikille esiintyjille pitää antaa mahdollisuus, niin kuitenkin jäin, mikä olikin onni, sillä Ursus Factory pisti pystyyn huikean viihdyttävän shown. Erityisesti Aleksi Ripatti rummuissaan oli erityisen energinen rumpujen lentäessä ympäri lavaa jo muutaman kappaleen jälkeen.
Rumpujen kokoamisen jälkeen olikin hyvä rauhoittua Rakkauttasi tarvitsen kappaleen myötä. Yhtyeen kitaristi laulaja Jussi Pelkonen kehotti yleisöä tiivistämään eteenpäin, sillä sali muistutti häneen mukaansa juustoa, jossa on reikiä ja reikähän ei tunnetusti ole mitään. Setissä kuultiin muun muassa räjähtävällä tyylillä esitetyt Jumalautapojat, Rakastuin lesboon ja ANO (mitä kummaa) sekä rauhoittuen äiti -kappaleen myötä.
Encoren aluksi kaksikko kyseli menikö Nappiin vai vihkoon, ja ainakin paikalla olijat vaikuttivat olevan yhtä mieltä, että nappiin meni. Vauhdikas Mitä mies mitä äijä jatkoi kyselyä, kunnes ilta päätettiin rauhassa todeten, että Kaikki on niin vitun ihan jees.
Tämän päivän opetus oli, ettei pidä antaa asenteiden vaikuttaa. Kannattaa mennä katsomaan elävää musiikkia, vaikkei olisi itselle tunnettuja esiintyjiä tai putoaisi oman mukavuusalueensa ulkopuolelle. Tänäänkin se kannatti ja Tullikamarin Tammerfestit päättyivät mitä mainioimpiin tunnelmiin.