Stanislav, Kateryna, Vladislav ja Yaroslaw elävät pakolaisen arkea Kirkkonummen Masalassa.
Stanislav, 30.
”Pakenin Mariupolista huhtikuussa vanhempieni kanssa. Tulimme Venäjän miehittämien alueiden läpi, ja minut tarkastettiin. Emme kuitenkaan joutuneet onneksemme leireille, jonne venäläiset kokosivat ukrainalaisia.
Menimme ensin Keski-Ukrainaan, mutta päätimme jatkaa eteenpäin, koska liikkui huhuja, että venäläiset tulevat sinne.
En ole käynyt armeijaa. En halua tappaa ketään.
Työskentelin aiemmin kiovalaisessa it-yrityksessä. Minua on vaivannut kova stressi ja epäilyttää, pärjäisinkö it-alalla Suomessa. Haluan opiskella. Haluan tehdä hyvän vaikutuksen ihmisiin.
Minulla on puoliso ja 3-vuotias lapsi, jotka asuvat Länsi-Ukrainassa. He ovat päättäneet jäädä Ukrainaan, enkä voi siihen vaikuttaa.
Olen hakenut tilapäistä suojelua, joka kestää 1. maaliskuuta 2023 asti. En tiedä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan.”
Kateryna, 31.
”Olen kotoisin Etelä-Ukrainan Berdyanskista, joka sijaitsee 80 kilometriä Mariupolista. Minulla on 1,5-vuotiaat kaksoset. Elin kuukausia miehitetyllä alueella, mutta lopulta se muuttui mahdottomaksi, sillä sähköä ja vettä ei ollut. Toinen lapseni sairastui, enkä saanut lääkkeitä.
Pakenimme kuukausi sitten Zaporižžjan kautta bussilla. Tulimme Lviviin ja sitten Puolan Varsovaan, jossa asuimme isossa pakolaisten yhteismajoituksessa. Olot olivat likaiset, eikä kunnon ruokaa ollut.
65-vuotias äitini on Ukrainassa. Yhteydenpito on vaikeaa, sillä nettiyhteys ei toimi.
Lapseni ovat saamassa päiväkotipaikan Masalasta, ja aloitan itse kielikurssin.
Oli hyvin raskas päätös jättää Ukraina, mutta muuta vaihtoehtoa ei ollut.
Haluaisin vain päästä kotiin.”
Vladislav, 22.
”Olen opiskelija Kiovassa sijaitsevasta kansallisesta urheilun ja liikunnan yliopistosta. Valmensin Ukrainassa kamppailulajeja, kuten thainyrkkeilyä, lapsille ja aikuisille. Pakenin äitini kanssa sodan alettua helmikuussa.
Olen yrittänyt etsiä Suomessa töitä, mutta kielitaito on ollut esteenä. Kävin esittelemässä itseäni urheiluhallissa, mutta sieltä sanottiin, että lähetä sähköpostia. Vastausta sähköpostiin ei tullut.
Suomessa kaikki työnantajat tuntuvat pyytävän lähettämään sähköpostia. Odotan nyt vastausta eräästä rakennusfirmasta. Jos työnhaku ei tärppää, haluan opiskella.
Ukrainassa monet ovat menettäneet kotinsa tai heidän sukulaisiaan on kuollut. Minulle näin ei ole käynyt. Siinä mielessä olen ollut onnekas.”
Yaroslaw, 24.
”Olen syntynyt Zaporižžjassa ja asuinpaikkani on Harkova, mutta sodan syttyessä olin tyttöystäväni ja hänen perheensä kanssa pienessä kylässä lähellä Mariupolia. Kun venäläiset hyökkäsivät, ohjukset lensivät päidemme yli.
Asuimme miehitetyllä alueella kaksi kuukautta. Sähkö ja vesi olivat poikki. Otimme vettä kaivoista, vaikka tiesimme riskit. Ruokaa venäläiset jakoivat kerran kuukaudessa. Se piti hakea 7 kilometrin päästä paikalta, jossa jonotti jopa 5 000 ihmistä. Saimme 5 purkkia lihaa, makaronia, nuudeleita, suolaa ja sokeria sekä leipää ja lisäksi juomavettä.
Mariupolissa talot oli ammuttu hajalle. Ruumiit oli siivottu pois kaduilta.
Pelkäsin, että joudun 24-vuotiaana Venäjä armeijaan. Tyttöystäväni siskolla oli lupa liikkua miehitetyllä alueella ja hänen avullaan pääsimme pakenemaan Itä-Ukrainan kautta Venäjälle. Sieltä tulimme Viroon.
Pakomatkalla asuimme eräässä pikku hostellista. Tuntui ihmeelliseltä, että saattoi juoda hanavettä ja käydä suihkussa.
Olen lentokoneinsinööri. Minulle on tarjottu useita työpaikkoja, ja työskentelen nyt eräässä autoalan yrityksessä.
Kotikaupunkini Harkova on tuhottu tulituksessa. En tiedä, mitä voisin tehdä siellä.”