Uusissa kaivauksissa löytyi jälkiä kalastajista ja metsästäjistä. Löydöt tehtiin alle 50 sentin syvyydestä.
Monikon torpan pihalta löydettiin viime vuonna aiemmin tutkimaton kivikautinen asuinpaikka. Viime viikonloppuna arkeologisia kaivauksia jatkettiin harrastaja-arkeologien voimin. Työtä ohjasivat arkeologit Jan Fast ja Janne Soisalo.
– Koekaivausalue on nyt isompi. Olemme selvittäneet asuinpaikan luonnetta, mutta sen laajuus on vielä iso kysymysmerkki, Fast kertoo.
Syksyn kaivauksissa tarkentui löydöksen ikä. Se on ajoitettu myöhäiskampakeraamiseen aikaan, joka oli noin 3 300 vuotta ennen ajanlaskun alkua.
– Se voidaan päätellä siitä, että löytöpaikka on 23 metriä nykyisen merenpinnan yläpuolella. Toinen seikka, josta ikä voidaan päätellä, on saviastioissa käytetty koristelu.
Paikka sijaitsee vanhan tilustien varrella, joka on johtanut Kilon kartanosta Monikon torpan kautta Leppävaaran kartanoon. Löytöpaikan lähettyvillä ollut torppa toimi hiihtomajana 1970-luvulle asti, jolloin se purettiin.
Fastin mukaan näyttää siltä, että paikalla ei ilmeisesti ole asuttu vuoden ympäri vaan se on ollut leiripaikka, jossa on käyty useasti, ehkäpä sadan vuoden ajan.
Tutkittava alue oli metrin levyinen ja yhdeksän metriä pitkä.
Muinaisina aikoina paikka sijaitsi meren rannalla; kapean, kallioisen ja hiekkaisen niemen kärjessä.
Leppävaarassa on aiemmin tutkittu kolme kampakeraamista asuinpaikkaa uimahallin lähistöllä. Fastin mukaan ne kaikki on ajoitettu eri aikaan, ja Monikon torpan muinaisjäännös on nuorin.
Ensimmäiset havainnot kivikaudesta tehtiin 1990-luvulla, kun läheisestä pellosta löytyi kvartsi-iskoksia.
Viime vuonna, ennen kaivausten alkua, Fast kävi tutustumassa Monikon maisemiin, jotka olivat tulleet hänelle lapsuudessa tutuiksi hiihtoretkillä.
– Kaivauspaikka oli minulle vielä tuntematon enkä ollut aivan varma, mistä tutkimukset kannattaisi aloittaa, Jan Fast kirjoittaa Leppävaaran kronikka 2022 -kirjassa.
Hän on kirjoittanut kirjaan Monikon asutus esihistoriallisena aikana -esseen.
– Vanhaa tilustietä kävellessäni huomioni kiinnittyi tien pinnassa syksyn keltaisten lehtien välissä pilkottaviin kirkkaanvalkoisiin teräväsärmäisiin kivenkappaleisiin. Siinä ne loistivat maassa, kivikauden ihmisen toiminnan tutut ja ilmiselvät jäljet, Fast kuvaa kirjassa.
Viime syksyn arkeologisissa kaivauksissa tehtiin koekuoppia pellon reunaan ja muutaman metrin ylemmäs rinteeseen tilustien varrelle molemmin puolin tietä.
– Tässä on kolmiomainen kiila – kooltaan ehkä 200–300 neliömetriä – jossa kivikautinen löytökerros on säilynyt hyvin, Fast kertoo.
Tänä vuonna kaivausalueelta löydettiin saviastioiden paloja, kvartsi-iskoksia sekä palaneita luita, jotka ilmeisesti ovat kalojen, lintujen ja hylkeiden luita.
– Kalastajat ja metsästäjät ovat tällä paikalla teroittaneet kivisiä nuolenkärkiä.
Löydetyt saviastianpalaset ovat ainakin kolmesta eri astiasta.
– Tämä viittaa siihen, että kyseessä on leiripaikka. Jos kyseessä olisi pysyvä asuinpaikka, löydökset voisivat olla kymmenkertaiset.
Saviastioiden palasten sisäpinnasta on otettu näytteitä, jotka viittaavat siihen, että ruukuissa on säilytetty ainakin hylkeen traania eli rasvaa. Ruukkuja on voitu käyttää myös keittämiseen.
Löydökset alkavat 10 senttimetrin ja loppuvat 50 senttimetrin syvyyteen.
Ensi vuonna asuinpaikkaa on tarkoitus tutkia lisää muutaman kymmenen neliömetrin alueelta. Tutkittavaa jätetään myös tuleville sukupolville.
Perjantaina koululaisryhmiä kävi tutustumassa arkeologiaan. Kaivaukset kiinnostavat myös ohikulkijoita.
– Olisi hienoa, jos tänne saataisiin infotaulu kertomaan paikan historiasta, Fast sanoo.
