Kaverivanhemmuus on valitettavan yleistynyt ilmiö, sanoo ammattikasvattaja Jarno Paalasmaa.
Aamuhässäkkä lapsiperheen eteisessä. Aikataulusta ollaan jo myöhässä. Pakkasyön jäljiltä ilma on viileä, mutta lapsi ei suostu laittamaan pipoa päähänsä. Viivästyykö lähtö kiukunpuuskan verran vai antaako vanhempi periksi?
Ammattikasvattaja Jarno Paalasmaa, 50, tietää, että lapsiperhearjessa tulee jatkuvasti vastaavia hetkiä, kun vanhemman täytyy punnita, mihin vapauden raja vedetään.
Vanhempi on tilanteessa, jossa on valittava, antaako lapsen päättää, joustaako vanhempi puoliväliin vastaan vai luovuttaako päätösvallan lapselle.
– Meidän perheessä ei keskustella siitä, laitetaanko pipoa, koska se laitetaan. Meillä keskustellaan enemmin siitä, minkä värinen pipo laitetaan, hän sanoo.
Paalasmaa kokee, että rajat vahvistavat lapsen turvallisuuden tunnetta. Vanhempi päättää asioista, mutta lapsi saa niihin vaikuttaa. Hän on huolissaan ilmiöstä, jossa vanhemmat ovat kavereita lapsilleen.
– Mitä pienemmästä lapsesta on kyse, sitä enemmän hän tarvitsee rajoja turvakseen.
Kaverivanhemmuudessa valta tehdä päätöksiä on Paalasmaan mukaan luovutettu lapselle. Vanhempi haluaa olla kiva ja miellyttää. Hän kokee, että pahimmillaan vallan luovuttaminen lapsille johtaa tilanteisiin, joissa lapsi ei sopeudu sääntöjen mukaiseen elämään.
– Hyvässä kasvatuksessa ei ole kyse niin sanotusta vapaasta kasvatuksesta, vaan kasvatuksesta vapauteen.
Kaikki tarvitsevat rakkautta.
Paalasmaa korostaa, että jokainen perhe on yksilöllinen, eikä muuttuviin ja nopeasti eteen tuleviin tilanteisiin ole yhtä ainoaa oikeaa ratkaisua. Paalasmaa työskentelee Vantaan seudun steinerkoulun rehtorina. Hän kokee päävastuun kasvatuksesta kuuluvan huoltajille, mutta koululla on myös vastuuta.
– Johdonmukaisuus on itselleni tärkeä arvo. Kun on johdonmukainen, kieltoja tarvitsee vähemmän.
Yhtä tärkeää Paalasmaan mukaan on, että aikuinen myöntää virheensä, koska niitä tekee jokainen. Hän tietää, että arki on täynnä tilanteita, joissa vanhemman tulisi jaksaa olla johdonmukainen ja jämäkkä.
– Lapsen pitää ottaa lääke, pestä hampaat tai mennä suihkuun silloin, kun niiden aika on, hän luettelee.
Samaan aikaan monella vanhemmalla voimavarat voivat olla hyvin vähissä, jolloin houkutus antaa periksi voi viedä voiton.
Paalasmaa kokee, että kaverivanhemmuuteen päädytään juuri siksi, että se on yksinkertaisesti siinä hetkessä helpompaa. On vaativampaa olla ikävä vanhempi.
– Pettymysten sietämisestä voi kuitenkin tulla tällä tavoin vaikeampaa. Pahimmillaan lapsesta kasvaa tunnekylmä, joka ei osaa ottaa muita huomioon. Tämä voi tehdä lapsesta jopa väkivaltaisen.
Paalasmaa on vaihtoehtopedagogi, jolle on tärkeää, että lasta kuullaan, arvostetaan ja hänen näkemyksensä otetaan huomioon. Hän on itse 8- ja 15-vuotiaiden tyttöjen isä ja tietää, että jokainen lapsi on yksilö.
– Toiset tarvitsevat enemmän rajoja kuin toiset, mutta kaikki tarvitsevat rakkautta, hän painottaa.
Kaverivanhemmuuteen liittyy myös jatkuva lapsen mielipiteiden tiedustelu.
– Kaikesta kysytään. Lapsella on kuitenkin oikeus elää lapsuuttaan ilman oman mielipiteen pakkoa.
Jotta voi aidosti kuulla lasta, vaatii se aikuiselta pysähtymistä.
– Olen tarkastellut omaa ajankäyttöäni ja läsnäoloani. Minulla on taipumus uppoutua omiin pohdintoihin. Minun on tietoisesti pysähdyttävä hetkiin lasten kanssa.
Armollisuus itseä kohtaan on tärkeää. Hermo kiristää kaikilla joskus.
– Kukaan ei voi tehdä kuin parhaansa kussakin hetkessä. Jokainen tekee virhearvioita, Paalasmaa muistuttaa.