Veronica Witikka on toiminut saattohoidon vapaaehtoisena jo usealle entuudestaan vieraalle ikäihmiselle. Kerttu Honkanen on aloittelemassa tätä "ainutlaatuista" vapaaehtoistyötä.
Kun hoivakodissa asuvan yksinäisen ikäihmisen viimeiset hetket ovat käsillä, saattaa Veronica Witikan, 72, puhelin soida.
Witikka on yksi saattohoidon vapaaehtoistyöntekijöistä, joka tulee paikalle, jos hoivakodissa asuvalla ei ole omaisia, jotka voisivat olla läsnä kuoleman lähestyessä.
Witikka on ollut mukana jo usean hänelle entuudestaan vieraan vanhuksen lähdön hetkessä. Hän on toiminut Leppävaaran elä ja asu -seniorikeskuksessa saattohoidon vapaaehtoisena vuodesta 2019.
Witikka kertoo, että näissä hetkissä ei tarvita niinkään sanoja, vaan kuulolla olemista.
Monet ovat viime metreillä hyvin väsyneitä ja saattavat nukkua tai pitää silmiä kiinni. Monia toisen kiireetön läsnäolo kuitenkin rauhoittaa.
– Haluan tuoda valoa ja iloa siihen hetkeen. Jos hänelle tulee mieleen synkkiä ajatuksia, pyrin saamaan ajatukset kiinnitettyä valoisampaan suuntaan, Witikka kertoo.
– Ja haluan, että toinen saa kokea, että hän on arvokas ja ihmisenä enemmän kuin mitä hän loppuelämän vaiheissa ehkä itse kokee olevansa.
Witikka menetti äitinsä syövälle 13-vuotiaana ja pian äidin kuoleman jälkeen kuoli myös hänen isoveljensä. Perheessä ei puhuttu menetyksistä ja traumojen käsittely jäi aikuisuuteen.
En koskaan unohda näitä kokemuksia.
Veronica Witikka
Witikka oli läsnä myös äitipuolensa viimeisissä viikoissa vuonna 2014. Nuo hetket herkistivät hänet ymmärtämään läsnäolon voiman ja merkityksen.
– Kuoleman hetkessä on todella kaunista. Hetkissä on ollut rakkaudellista läsnäoloa, hän kuvailee elämän viimeisten tuntien ja hetkien jakamista entuudestaan vieraidenkin kanssa.
– Olo on kiitollinen ja nöyrä, että saan olla mukana tällaisessa. En koskaan unohda näitä kokemuksia.
Leppävaaralainen Kerttu Honkanen, 76, on aloittelemassa saattohoidon vapaaehtoisen hommia.
Työuupumuksen koettuaan ja eläkkeelle taloushallinnon johtotehtävistä jäätyään hän on toiminut monenlaisissa vapaaehtoistehtävissä muun muassa SPR:n ystävätoiminnassa.
Honkanen sai ensimmäisen kosketuksen kuolemaan kymmenvuotiaana, kun hänen isoisänsä menehtyi syöpään. Honkanen vieraili isoisän luona päivittäin ja oli mukana, kun hänet kuoleman jälkeen puettiin ja laitettiin arkkuun.
Myöhemmin Honkanen toimi verisyöpään sairastuneen miehensä omaishoitajana ja oli läsnä hänen viimeisissä hetkissään.
Hän kertoo haluavansa antaa läsnäolollaan "pienen auringonsäteen" täältä pois lähtevälle.
– Kuolema on kiinnostanut minua aina, ehkä sen vuoksi että siitä ei juurikaan puhuta ja sitä pelätään.
– Kuolema jättää aina jäljen, mutta kun kuoleman kohtaa usein läheltä, niin kuolemanpelko pienenee tai häviää ja voi rauhallisesti odottaa omaa vuoroaan, Honkanen sanoo.
Leppävaaran elä ja asu -seniorikeskuksessa käynnistellään saattohoidon vapaaehtoistoimintaa uudelleen koronapandemian jälkeen. Talossa toimii yhdeksän saattohoidon vapaaehtoista.
– Osalla (saattohoitopotilaista) omaiset pystyvät olemaan aktiivisesti rinnalla yötä päivää. Kaikilla ei tällaisia läheisiä ole, kertoo palveluohjaaja Pia Kalliokoski.
– Helpottaa, kun hoitajana tietää, että asukkaan luona on joku, joka pystyy myös tulla sanomaan, jos jotain tulee.
Kalliokoski kertoo, että monet hoivakodin asukkaat eivät pelkää kuolemaa, vaan ovat valmiita lähtemään. Toiveissa on kuitekin kivutonta kuolemaa ja se, ettei tarvitsisi kuolla yksin.
Parempikuntoisetkin asukkaat kaipaavat aina seuraa ja sitä, että joku ehtisi keskustelemaan ja olemaan vain heitä varten, Kalliokoski tietää.
– Osa vapaaehtoisista tulee saattohoitovaiseen, osa kulkee pidempään rinnalla ystävänä kuolemaan asti.