Riikka Tuomi on yksi neljästä entisestä huumeaddiktista, jotka kertovat tarinansa tuoreessa dokumenttielokuvassa.
Marraskuinen sadeilma on tehnyt kivistä liukkaita, kun Riikka Tuomi, 39, katsoo entisen kotiseutunsa maisemia Hyvinkään Jussinmäellä.
– Täältä se kaikki on tavallaan lähtenyt. Kaiken pahan alku ja juuri. Tänne oli helppo tulla, ja kiljut sekä viinit saatiin tuosta lähinurkilta, niin eihän siinä ollut mitään hätää, hän kuvailee omia 1990-luvulla vietettyjä varhaisteiniaikojaan.
Hätää ei ehkä ollut vielä tuolloin, mutta 20 vuotta myöhemmin tilanne oli aivan toinen.
Nykyään Helsingissä asuvan Tuomen elämä oli nimittäin vielä reilut viisi vuotta sitten hyvin erilaista kuin nyt.
Teini-ikäisenä alkanut alkoholinkäyttö oli vuosien aikana muuttunut rajuksi päihderiippuvuudeksi, jonka aikana kotipolttoiset viinit vaihtuivat suonensisäisiin huumeisiin. Lopulta hän oli vajonnut niin syvälle synkkään huumehelvettiin, ettei nähnyt muuta ulospääsyä kuin itsensä tappamisen.
Tuomi on yksi neljästä entisestä huumeaddiktista, jotka kertovat tarinansa hyvinkääläisen Elämäni Sankari ry:n tuoreessa Neljä tarinaa päihteistä -dokumenttielokuvassa. Sen ensi-ilta oli marraskuun alussa.
Dokumentissa Tuomi kertoo tarinansa sekä sen, kuinka viimeinen avunhuutopuhelu läheisille ja edesmenneen poikaystävän siskon lainaamat rahat saivat junan alle hyppäämisen vaihtumaan vielä yhteen päihdehoitokokeiluun.
Se kannatti, sillä nyt hän on viettänyt päihteetöntä elämää yli viisi vuotta.
Raitistumisensa jälkeen Tuomi on käynyt muun muassa kokemusasiantuntijakoulutuksen 2019.
Dokumenttiin osallistumisen hän sanoo olleen helppoa ja ”aika kivutonta”, sillä hän on käynyt menneisyyttään läpi jo useaan otteeseen esimerkiksi terapiassa. Valmiiseen dokumenttiin hän on tyytyväinen.
Puhun taustoistani hyvin avoimesti.
Riikka Tuomi
– Itselleni oma tarinani on tietysti hyvin tuttu. Olen aika kova puhumaan ja puhun taustoistani hyvin avoimesti, joten tiedän, että heillä oli kova työ tiivistää yli tunnin mittainen haastattelu dokumenttiin sopivaksi, Tuomi naurahtaa.
– Mutta onnittelut siitä, että he onnistuivat siinä noin hyvin.
Tuomi on jo aiemmin kertonut tarinansa monissa suomalaisissa medioissa, jonka lisäksi hän käy myös puhumassa kouluilla menneisyydestään.
Osittain siksi hän halusikin lähteä mukaan myös Elämäni Sankari ry:n dokumenttiin.
– He kysyivät, että lähtisinkö mukaan dokumenttiprojektiin, jota voidaan näyttää kouluilla ja sanoin, että ehdottomasti. Jos tarinallani olisi sillä tavalla väliä, että edes yksikin ihminen ei lähtisi käyttämään päihteitä tai uskaltaisi kertoa, mitä kotona tai kaveripiirissä tapahtuu, on viestini mennyt perille. Ja dokumentin avulla mahdollistamme mahdollisimman monille tuon viestin kertomisen, niin sehän on aivan mahtavaa, Tuomi sanoo.
Tuomi kertoo olevansa järkyttynyt siitä, millaiseksi ongelmaksi huumeet ovat Suomessa muodostuneet. Tänä vuonna julkaistun raportin mukaan Suomi on Euroopan ykkössijalla alle 25-vuotiaiden huumekuolemissa.
– Ongelma on nykyään joka puolella Suomea todella hurja, ja se on järkyttävää. Meidän pitäisi ehdottomasti saada pitkät lääkkeettömät päihdehoidot, ja pääsyä katkolle sekä hoitoon tulisi helpottaa. Kouluissa puolestaan voitaisiin panostaa tunne- ja vuorovaikutustaitojen opettamiseen, Tuomi pohtii.
Hän toivoo, että vanhemmat puhuisivat lastensa kanssa asioista avoimesti ja rehellisesti. Tuomen mielestä on ihan normaalia, että nuoret kiinnostuvat asioista.
– Mutta se, miksi he kiinnostuvat, on ehkä se huolenaihe. Aikuisten tulisi olla tietoisia, mitä esimerkiksi nuoren kännykässä tapahtuu. Onko siellä kenties tor-verkkoon pääsyn antavia sovelluksia, millä päihteitä voidaan nykyään ostaa äärettömän helposti, hän sanoo.
Jos perheen parissa kaikki ei ole kunnossa, on Tuomen mukaan tärkeää, että asiaan puututtaisiin tarvittaessa ulkopuolisten toimesta.
Sitä perheväkivallan keskellä ollut Tuomi olisi kaivannut itsekin, ja lakimuutosten myötä se on nykyisin onneksi helpompaa.
– Perheväkivalta oli siihen aikaan asianomistajarikos. Meillä tapahtui väkivaltaa suunnilleen kerran viikossa, mutta siihen ei kukaan puuttunut, koska poliisi ei voinut tehdä lastensuojeluilmoitusta. Tilannetta olisi helpottanut, jos äitini olisi osannut pyytää apua tai että itse olisin uskaltanut puhua esimerkiksi koulussa, Tuomi sanoo.
– Tunsin kuitenkin olevani koulukiusattu niin oppilaiden kuin opettajienkin toimesta. Lisäksi ajattelin, että kukaan ei ymmärrä minua ja että perhettä pitää suojella. Olin sellaisessa kuplassa, jossa opin pärjäämään, hän jatkaa.
Tuomen mukaan onkin erittäin tervetullutta, että nykypäivänä ulospääsyreittejä on tarjolla enemmän. Hän kiittelee myös esimerkiksi Elämäni Sankari ry:n kaltaisia toimijoita, jotka ”osaavat olla nuorten kanssa”.
– Nykyään on onneksi huomattavasti enemmän tahoja, jotka osaavat kohdata nuoret. Se on todella mahtavaa.
Vanhassa kotikaupungissaan Tuomi sanoo käyvänsä nykyään enää harvoin. Taustat huomioiden se ei ole mikään ihme.
Sitä, olisiko hänen päihderiippuvuutensa voinut kehittyä samalla tavalla jossakin muussa kaupungissa, on hänen mukaansa kuitenkin vaikea arvioida.
– Varmasti kyllä, ainakin osittain. Mutta suurimpana syynä olivat varmasti kotioloni. Toki sitäkään ei voi yleistää, sillä eivät siskoni ole alkaneet käyttämään. Ehkä minä olin vain erityisen herkkä sekä lähdin etsimään hyväksyntää muualta. Ja täältä sitä löytyi kun täällä pyöri siihen aikana 30–40 ihmistä joka ilta, Tuomi sanoo ja katselee ympärilleen.
– Mutta jos olisin asunut vaikka jossain Ivalossa, niin en tiedä olisiko käynyt niin kuin kävi – vai vielä pahemmin? Vaikea sanoa.