Vammaisten asiat ovat Espoossa huonosti, kansanedustaja Antero Laukkanen sanoo.
Espoo rikkoo tieten tahtoen lakia. Espoo on vuosikausia aliresurssoinut vammaisten palvelut, kansanedustaja Antero Laukkanen (kd.) jyrähtää.
Laukkanen on vuosikausia auttanut vammaisia ajamaan asioitaan, mutta nyt hän puhuu myös kokemusasiantuntijan äänellä.
Alkuvuodesta Laukkanen sairastui vakavasti. Kesällä diagnoosi tarkentui hermostoa kuolettavasti tuhoavaksi ALS-taudiksi. Laukkasesta tuli Meilahden neurologisen osaston ja Espoon vammaispalveluiden asiakas. Hän tarvitsee apuvälineitä arkensa sujuvoittamiseen.
– Ottaa päähän tämä sairauden kehittyminen. Yritän ahkerasti tehdä sen mitä osaan ja jaksan, Laukkanen huokaa.
Hän haluaa kertoa avoimesti niistä vaikeuksista, joita vammaisena joutuu kohtaamaan.
– Tämä on herätyshuuto vammaisten puolesta. Toivon, että poliitikoissa syntyisi tahtotila selvittää nykytilanne ja laittaa asiat kuntoon. Länsi-Uudenmaan hyvinvointialueen päättävissä elimissä on paljon espoolaisia.
Laukkasen mukaan vammaispalvelut ovat vauraassa Espoossa olleet pitkään rikki. Hän ei voi hyväksyä sitä, että Espoon talous on jatkuvasti ylijäämäinen, viime vuonna jopa noin 200 miljoonaa ylijäämäinen. Silti vammaisten palveluista puuttuu sekä työntekijöitä että rahaa.
– Tämä vammaisten huono hoitaminen istuu Espoossa niin lujassa, etten edes minä vammaisena kansanedustajana, pitkäaikaisena kaupunginvaltuutettuna ja kaupunginhallituksen jäsenenä, pysty vaikuttamaan asiaan kaikista ponnisteluista huolimatta.
– Rahaa on, mutta sydäntä ei.
Vammaisten määrä on Laukkasen mukaan Espoossa melko vakio.
– Vuonna 2020 vammaisia oli noin 4 500 ja vuoden 2022 talousarvion mukaan noin 4 900. Tältä pohjalta olisi helppo arvioida todellinen rahan ja avuntarpeen määrä.
Laukkasen mukaan pahinta on se, että vammainen ei saa niitä apuvälineitä, jotka hän tarvitsisi arjesta selviytymiseen ja työssä käymiseen.
– Vammainen ei ole sama kuin työkyvytön!
Pystyäkseen hoitamaan kansanedustajantyönsä ja monet luottamustoimensa Laukkanen tarvitsee autoonsa apulaitteita. Laitteiden hankintahinta oli noin 11 000 euroa, ja hän teki niistä, muun muassa kääntyvästä etuistuimesta, hakemuksen Espoon kaupungille.
Vammaispalvelulain mukaan ”vakiomalliseen välineeseen, koneeseen tai laitteeseen tehdyt vamman edellyttämät välttämättömät muutostyöt korvataan kokonaan”.
– Espoon päätös oli korvata näistä enimmillään 2 000 euroa.
Laukkasen mukaan Espoon päätös on lainvastainen, koska Espoo rajoittaa omilla soveltamisohjeillaan vammaisten henkilöiden oikeuksia. Hän aikoo valittaa korvauspäätöksestä.
Sairauden alkuvaiheet olivat Laukkaselle erityisen raskasta aikaa. Diagnoosin jälkeen hän sai ensimmäisen vastaanottoajan neurologille kuukauden kuluttua.
– Se oli pitkä aika odottaa kuoleman diagnoosin saaneelle.
– Meilahdessa käytiin läpi sairauteen liittyviä hoitoja. Samalla minulle kerrottiin, että kaikki tietoni lähtevät Espoon vammaispalveluun.
Laukkanen joutui odottamaan palvelutarpeen arviointia monta viikkoa.
– Palvelutarpeen arviointi pitäisi tehdä alle 30 päivässä. Minun osaltani se kesti lähes neljä kuukautta. Tyypillinen jonotusaika Espoossa on 3–6 kuukautta.
Sekin on Laukkasen mielestä outoa, että Espoo tekee jatkuvasti määräaikaisia palvelusopimuksia, vaikka tiedetään, että vamma on asiakkaalla hautaan saakka.
Laukkanen antaa kiitosta Espoon avopalvelukeskukselle, josta vammainen saa apuvälineitä. Se toimi nopeasti ja tehokkaasti, samoin Espoon apuvälinekeskus Jorvin sairaalassa.
Vammaistenkin asiat ovat nyt Länsi-Uudenmaan hyvinvointialueen vastuulla. Laukkanen arvioi, että parannusta ei ole luvassa.