Mai Tolonen haluaa kuvata niiden ihmisten elämää, jotka historia on melkein unohtanut.
Historiaa kuvataan usein sankaritarinoiden kautta, mutta espoolainen kirjailija Mai Tolonen kertoo yli 100 vuoden takaisista tapahtumista tavallisen naisen ja perheenäidin Bertha Lönnbergin kautta.
Tolosen kirja Meiltä on aina lähdetty (Warelia) ilmestyy 22. helmikuuta.
– Isot linjat ovat totta, mutta kirja ei ole historian tutkimusta vaan romaani. Henkilöt ovat oikeasti olleet olemassa, ja se on antanut kirjalle todellisuuspohjaa. Olen kuitenkin muuttanut nimet, koska kyse on ihan tavallisista ihmisistä, Mai Tolonen sanoo.
Tolonen korostaa, että hän ei ole historioitsija. Eri lähteistä koottujen taustatietojen avulla hän on sirotellut tekstiin kuvitteellisia tapahtumia niin, että henkilöistä piirtyy esille vähän muidenkin sen ajan ihmisten elämää.
Taustamateriaalia oli paljon: henkikirjat ja kirkonkirjat, omat kirje-, ääninauha- ja valokuvakokoelmat sekä taltioituja aikalaiskuvauksia ja vanhoja asiakirjoja. Lisäksi hän käytti vanhoja digitoituja sanoma- ja aikakausilehtiä, erilaisia arkistotietoja, eri pitäjien historiikkeja ja tietokirjoja keskeisistä aiheista, kuten nälkävuosista.
Mai Tolosen ensimmäinen romaani, siirtolaisuudesta kertova Kupai nau – nähdään pian ilmestyi vuonna 2018 (OK-kustannus). Siinä yksi Amerikkaan lähtijöistä on Sofia Lönnberg Viipurista. Nyt Tolonen kirjoittaa perheen elämästä Sofian äidin Berthan näkökulmasta.
Meiltä on aina lähdetty -kirja kertoo Berthasta, joka syntyi ruotsinkielisellä Pohjanmaalla vuonna 1843. Hän matkustaa miehensä ja kahden pienen lapsensa kanssa nälkävuosina halki Suomen Pohjanmaalta Karjalaan.
Lapsia syntyi lisää, ja Bertha jäi 39-vuotiaana leskeksi ja seitsemän lapsen yksinhuoltajaksi.
Isot linjat ovat totta.
Miehensä Johanin kuoltua hän muuttaa lastensa kanssa Kivennavalta Viipuriin. Se oli kaupunki, jonka Bertha Pohjanmaalta lähtiessään asetti määränpääkseen.
Lapset lähtivät vuorollaan etsimään parempia elinmahdollisuuksia muun muassa Pietarista ja Amerikasta. Bertha-äiti jäi Viipuriin.
Bertha oli sinnikäs nainen, mutta hän ei silti pystynyt määräämään omasta elämästään ennen leskeyttään.
Mai Tolonen kuvaa Berthan tilannetta näin: Ei ollut saanut sanotuksi toiveitaan. Johanin sanaton valta oli heitellyt Berthaa paikasta toiseen, talosta toiseen. Ilman yhteistä sopimusta.
Miehensä kuoleman jälkeen hänen täytyi itse opetella päättämään, haluamaan ja pärjäämään.
– Minä pyrin ymmärtämään, miten tavallinen pieni ihminen on selvinnyt, kokenut ja lopulta hävinnyt näyttämöltä, Tolonen sanoo.
– Romaani on koottu hyvin pienistä palasista, mutta se on ollut tekemisen rikkaus. Eteenpäin on auttanut vaikkapa kuitti hautapaikan ostosta.
Kirjassa Bertha kertoo elämästään pojanpojalleen Väinölle. Bertha palasi muistoihin muun muassa valokuvien avulla. Hänen seitsemästä lapsestaan viisi kuoli nuorena aikuisena.
– Jonkun täytyi pysyä vahvana, pitää elämä raiteillaan, Bertha ajattelee, kun pieni pojantytär kuolee keuhkokuumeeseen.
On myös asioita, joista vaiettiin jopa vuosikymmeniä. Bertha muisteli itsekseen asioita, jotka eivät hänen mielestään kuuluneet lapselle.
– Jouduin kirjoittaessani pohtimaan, mitä muistaminen on. Ihminenhän muistaa elämästään vain väläyksiä sieltä täältä.
Mai Tolonen on käynyt tutustumassa henkilöidensä asuinseutuihin Viipurissa ja Pietarissa.
Meiltä on aina lähdetty -kirjassa on myös aikajana, josta voi seurata, mitä isoja mullistuksia maailmassa tapahtuu Berthan elämän aikana.
– Elämä yli 100 vuotta sitten vaati sitkeyttä. Melkein hävettää kuunnella meidän nykyihmisten valituksia, Tolonen huomauttaa.
– Nälkävuosina 10–12 prosenttia eli noin 200 000 suomalaista kuoli. Se on asia, jota ei ole paljon muisteltu. Epäonnistumisen tarina ei sopinut kansalliseen heräämiseen, Mai Tolonen tulkitsee.
– Vielä nytkään ei ole valtakunnallista muistomerkkiä nälkävuosien uhreille.