Yritystilaus tunnistettu

Voit käyttää palvelun kaikkia sisältöjä vapaasti. Jos haluat kommentoida, kirjaudu sisään henkilökohtaisella Mediatunnuksella.

Vilhelm Haikala makasi vieraassa maassa 79 vuotta – "Kestäkää pojat", sanoi nuori luutnantti, joka viimein pääsi sankarihautaan

Luutnantti Vilhelm Haikala kaatui jatkosodassa ja jäi kentälle. Nyt hän pääsi kotikuntansa sankarihautaan.

Luutnantti Vilhelm Onni Haikala kaatui 79 vuotta sitten jatkosodassa. Vasta vuonna 2021 venäläinen etsijäryhmä löysi hänen jäänteensä, ja Sotavainajien muiston vaalimisyhdistys ry. vastasi niiden kuljetuksesta Suomeen.

Haikala laskettiin viime perjantaina sotilaallisin kunnianosoituksin haudan lepoon Nurmijärven sankarihautaan. Paikalla oli muun muassa hänen omaisiaan, Puolustusvoimat sekä Nurmijärven reserviläiset ja kunniavartiosto. Haikalan siunasi kenttärovasti Seppo Ahonen.

Haikalan omaiset Pirjo Kosonen, Eero Virta ja Päivi Lukkari sanovat, että tieto Haikalan löytymisestä tuntui uskomattomalta.

– Tiesimme, että sankarivainajia etsitään. Tieto siitä, että hänet on mahdollisesti löydetty tuntui todella sykähdyttävältä, Kosonen sanoo.

Vahvistusta eli DNA-testien tuloksia piti odottaa pitkään, mutta lopulta ne tulivat ja tieto varmistui.

Luutnantti Vilhelm Haikala oli juuri täyttämässä 30 vuotta jatkosodan ollessa loppusuoralla. Syntymäpäiviään luutnantti ei kuitenkaan ehtinyt juhlia, eikä myöskään sodan päättymistä.

Suru oli kokoajan läsnä.

Viipurinlahdella sijaitsevan Teikarsaaren taistelussa mukana ollut Haikala kaatui vain kaksi kuukautta ennen sodan päättymistä, kun Neuvostoliitto heinäkuussa 1944 otti tavoitteekseen puhdistaa Viipurinlahden saariston suomalaisten joukoista. Teikarsaari joutui voimakkaan hyökkäyksen kohteeksi ja suomalaiset joukot joutuivat vetäytymään saarelta 5. heinäkuuta, osa uiden.

Vilhelm Haikala kaatui kranaatin iskun lennättämiin sirpaleisiin 5. heinäkuuta 1944 Teikarsaaressa. Saarelta oli niin kova kiire pois, ettei Haikalan ruumista pystytty ottamaan mukaan, vaan hän jäi saarelle. Hänen viimeiset sanansa olivat ”Kestäkää pojat”.

Haikala syntyi 26. elokuuta 1914 Lappeen Hanhijärvellä. Hän kirjoitti Lappeenrannan yhteislyseossa ylioppilaaksi 1933, mutta 1930-luvun laman takia perhe menetti maantilansa Hanhijärvellä. Vuonna 1933 hän muutti perheensä perässä Klaukkalan Karsiltaan, nykyiseen Haikalaan.

Karsillan alue oli peltoa Luhtajoesta nykyiseen Ojaniituntiehen saakka. Vilhelmin isä Onni Haikala muutti tilan viljelykset kauppapuutarhaksi, jossa kasvatettiin muun muassa kukkalajeja, tomaatteja, kurkkuja ja herneitä. 1960-luvulla Karsillan aluetta alettiin kutsua Haikalaksi.

Talvisodan alettua maanviljelijänä toiminut Haikala liittyi rannikkotykistöön, jossa hän toimi tiedustelu-upseerina. Jatkosodassa Haikala oli rannikkoprikaatin III:n linnakkeiston tiedustelu-upseeri ja myöhemmin prikaatin tiedustelu-upseeri. 10. syyskuuta 1942 Haikala liittyi raskaan patteriston rannikkotykistörykmenttiin patteriupseerina.

– Vilhelm oli majuri Vilho Myntin alainen. Neuvostoliitto hyökkäsi ylivoimalla. Maihinnousuyritykset torjuttiin heinäkuun alkupäivinä useita kertoja vastahyökkäyksillä, kunnes 5. heinäkuuta oli vetäydyttävä saaresta. Teikarsaaren taistelu kesti 4.–5. heinäkuuta ja päättyi Neuvostoliiton voittoon, Vilhelmin sisarentytär Pirjo Kosonen sanoo.

Haikalaa jäivät kaipaamaan vanhemmat sekä kaksi siskoa ja kaksi veljeä, jotka olivat samaan aikaan rintamalla toisaalla.

– Kaatumisen jälkeen kotiin tuli kolme kirjettä, silminnäkijöiltä sekä papilta. Näiden lisäksi tuli kaatumisilmoitus, Kosonen sanoo.

Hänen mukaansa Haikalan äiti uskoi poikansa joutuneen sotavangiksi, vaikka hänen kaatumisensa oli nähty.

– Hän ei halunnut uskoa sitä. Vilhelmin isä puolestaan sanoi, että pitääkö tässä lähteä itse taistelemaan, Kosonen sanoo kuulleensa.

Muuten Haikalan kaatumisesta ei puhuttu. Suru oli kokoajan läsnä.

Haikala olisi ollut Pirjo Kososen ja tämän veljen Eero Virran eno. Haikalan perheen poika Olavi selviytyi viimeisten joukossa sotalaiva Ilmarisen uppoamisesta. Hänen tyttärensä Päivi Lukkari menetti Teikarsaaren taistelussa setänsä.

– Tämä on ollut kuin palapelin viimeinen pala. On erilaista mennä haudalle, joka ei ole enää tyhjä. Olemme pitkään vieneet tyhjälle haudalle kukkia kaatumispäivänä sekä jouluna kynttilän, Kosonen sanoo.