Sinikka Paavilaisen romaani vie piiritettyyn Leningradiin.
Sodanvastaisuus on yhteinen nimittäjä kirjailija Sinikka Paavilaisen koko tuotannolle.
– Kirjoillani on vain yksi tarkoitus – kertoa totuus tavallisen ihmisen kokemuksista sodan helvetissä, Paavilainen sanoo.
Hänen uusin romaaninsa Muistiinpanoja piiritetystä kaupungista – Leningrad 1941–1944 (Enostone) on juuri ilmestynyt.
– Kyseessä oli Hitlerin sotilasoperaatio. Saksalaisten tavoitteena oli saartaa Leningrad, pommittaa infrastruktuuri täysin hajalle ja näännyttää asukkaat nälkään. Pommitusten lisäksi Hitlerin armeija käytti keinoina Leningradin vesilaitosten ja varastojen tuhoamista ja siviilien elämän murskaamista.
Historia toistaa itseään. Toisen maailmansodan päättymisestä on kulunut noin 80 vuotta, ja taas Euroopan maaperällä soditaan.
– Nyt Putin nimittää hyökkäystä sotilasoperaatioksi ja taktiikkakin on sama: pommittaa Ukrainan kaupunkien infrastruktuuri hajalle ja tehdä niistä asumiskelvottomia. Leningradissa väestö piiloutui pommisuojiin ja kellareihin aivan kuten nyt Ukrainassa, Paavilainen vertaa.
Paavilainen kertoo kirjassaan näyttelijä Innokenti Lukovista, joka elää piiritetyssä Leningradissa. Hän on Stalinin hallinnon aikana toisinajattelija, aseistakieltäytyjä ja pasifisti. Selvitäkseen hengissä hänen pitää piiloutua ja salailla. Kiinni jäämistä seuraisi kuolemantuomio.
Ihmisen kärsimysmuisti kestää 2–3 sukupolvea.
Fiktiivisen henkilön kautta Paavilainen kuvaa sodan mielettömyyttä, jatkuvaa nälkää, likaa, tauteja ja kaduilla mätäneviä ruumiita.
Leningradin piiritysrenkaan sisään jäi noin 2,8 miljoonaa siviiliä. Nälkä ja taudit, kuten lavantauti, kolera, punatauti ja tuberkuloosi sekä sekä taistelut tappoivat ihmisiä.
– Ensimmäinen piiritystalvi 1941–1942 oli ankarin, koska suurin osa elintarvikevarastoista oli tuhoutunut tulipalossa. Tammikuussa 1942 kuoli jopa 5 000 ihmistä päivässä nälkään ja tauteihin. Kun piiritys päättyi, hengissä oli enää noin 600 000 ihmistä.
Elintarvikejakelu oli säännöstelykorttien varassa. Niitä väärennettiin ja varastettiin. Kaupungin puolustukselle tärkeät henkilöt saivat muita suuremman annoksen. Kun aikuisen ihmisen kaloritarve on 2 500 kaloria päivässä, korttiannos oli niin pieni, että siitä sai vain 460 kaloria päivässä.
Stalingradin taistelu ja Saksan tappio oli käännekohta. Leningradiin avautui Laatokan kautta jäätie, jota pitkin pystyttiin huoltamaan kaupunkia.
Toivo kurjuuden päättymisestä ja paremmasta huomisesta pitivät ihmisiä elossa. Tammikuuhun 1944 jatkuneen piirityksen aikana Leningrad pysyi hengissä suurimman osan ajasta ilman valoa, ilman lämpöä, ilman leipää ja ilman vettä.
Paavilainen sanoo työstäneensä tätä kirjaa alitajunnassaan noin kahdeksan vuotta. Hän päätyi kirjoittamaan sen kronologisesti etenevän päiväkirjan muotoon.
Idea kirjasta syntyi jo silloin, kun hän kirjoitti inkeriläisten kohtaloista kertovan Kyynelvaunut-romaaninsa. Kun kirjailija keräsi siihen aineistoa, monet inkeriläiset viittasivat Leningradin piiritykseen.
Uuden kirjan käsikirjoitus oli melkein valmis kun Venäjä aloitti hyökkäyksen Ukrainaan.
Paavilaisen ensimmäinen teos Samaa unta – kihlaparin kirjeitä sodan keskellä (Minerva 2007) perustui hänen tätinsä ja tämän sulhasen jatkosodanaikaiseen kirjeenvaihtoon. Sulhanen kaatui sodassa.
– Kirjeet paljastivat sodan kauheuden tavallisen ihmisen kannalta, Paavilainen sanoo.
– Tavallisen ihmisen kärsimys on johtanut siihen, että haluan puolustaa rauhaa. Sota ei voi olla se keino, jolla valta ratkaistaan.
”Sodassa ei kuole vain viattomia ihmisiä, sodassa tuhoutuu myös ihmisen moraali, katoaa käsitys oikeasta ja väärästä. Minulle sota merkitsee ihmisyyden loppua”, yksi Paavilaisen luomista henkilöistä sanoo kirjassa.
– Ihmisen kärsimysmuisti kestää 2–3 sukupolvea. Sitten uho ja vallanhimo nousevat taas, Paavilainen huomauttaa.
Paavilainen on kirjailijavieraana Tapiolan kirjastossa 30. maaliskuuta kello 18–19.30. Haastattelijana on kirjailija Joonas Konstig.