Tiede: Sotahistoriaan erikoistunut arkeologi Jan Fast, 58, yrittää antaa nimen tuntemattomille sotilaille – "Hienointa olisi ollut vaikka nimi linkkuveitsessä, mutta missään ei ollut mitään viitettä"

Jan Fast yhdistää työssään sotahistorian ja arkeologian. Hän on tutkinut joukkohautoja Hangossa ja tänä kesänä kouluttaa harrastajia toimimaan sotahistoriallisilla kaivauksilla. Johanna Erjonsalo

Jan Fast on sotahistoriaan erikoistunut arkeologi. Hän tekee väitöskirjaa sodanaikaisesta Hangosta, lapsuutensa maisemista.

Mervi Pasanen

Kun Jan Fast, 58, vietti pikkupoikana kesiään Hangossa, hänellä oli lähinnä kaksi ajanvietettä.

– Toinen oli onkiminen ja toinen oli toisen maailmansodan aikaisten paikkojen tutkiminen, hän muistelee.

Ei Fast tuolloin aavistanut, että kummastakin tulisi osa hänen aikuiselämäänsä. Nykyisin Jan Fast harrastaa kalastusta, on sotahistoriaan erikoistunut arkeologi ja tekee väitöskirjaa sodanaikaisesta Hangosta.

Vuosina 1940–1941 Hangossa sijaitsi Neuvostoliiton tukikohta. Sen vuokraaminen oli yksi talvisodan rauhanehdoista. Jatkosodan alettua alue vallattiin takaisin ja sitä käytettiin muun muassa saksalaisten joukkojen kauttakulkupaikkana.

Kuten useimmat valmistuvat arkeologit, myös Fast suuntautui aluksi viikinkiaikaan ja kivikauteen. Suomessa ei ollut sotahistoriaan keskittyvää arkeologiaa, joka nykyisin tunnetaan myös nimellä konfliktiarkeologia.

Fast teki töitä muun muassa tiedekeskus Heurekassa Vantaalla mutta palasi Helsingin yliopistoon vuonna 2012.

– Silloin kiinnostuin sotahistorian tutkimisesta ja mietin, voisiko sen ja arkeologian yhdistää.

Hangon rintamalinjan tutkiminen kävi luontevasti: paikka oli lapsuuden kesistä tuttu ja kontaktit paikkakunnalle ja museoon olemassa.

– Se alkoikin sitten ryminällä, ja siitä tuli väitöskirjani aihe. Yhtäkkiä sotahistoriasta alkoi tulla toimeksiantoja.

Tämän kesän teemana Hangossa ovat suomalaisten rintamalinjat ja joukkohautojen etsiminen ja merkitseminen saaristossa. Työt jatkuvat vuoteen 2025 saakka.

Parhaillaan Jan Fast on Espoossa kivikauden jäljillä mutta palaa pian Hangon eturintamalle. Johanna Erjonsalo

Hangon kaltaisten kohteiden rahoitukset tulevat usein ruohonjuuritasolta eli erilaisilta oppilaitoksilta ja paikallisilta museoilta. Eikä ole harvinaista, että kaivauksille osallistuu alan harrastajia.

– 1990-luvulla arkeologit suhtautuivat yleisön edustajiin kaivauksilla lähinnä epäluuloisesti. Aivan samoin kuin metallinilmaisinetsijöiden kanssa oltiin aluksi napit vastakkain.

Nykyisin yleisön osallistuminen tunnetaan kansalaistieteenä. Se on tieteellistä tutkimusta, jonka tavalliset ihmiset osittain tai kokonaan toteuttavat.

– Arkeologiaan sopii yhteisöllisyys ja myös sosiaalinen media. Kun löydät jotain mielenkiintoista, voit heti laittaa sen nettiin ja keskustella siitä muiden kanssa.

– Yleisöllä on valtavasti asiantuntemusta – konfliktiarkeologiassa vaikkapa jonkin tietyn panssarivaunun osista, Jan Fast huomauttaa.

Hän vetää hanketta, jossa sotahistoriasta kiinnostuneita ihmisiä koulutetaan toimimaan vastuullisesti konfliktiarkeologisilla kaivauksilla.

– Perehdytämme osallistujat kohteisiin, jotka poikkeavat aika lailla vaikkapa kivikauden kohteista. Koulutamme tiimin, joka voisi olla mukana myös vaativammissa kaivauksissa.

Heinäkuussa kurssilaiset pääsevät mukaan Hangon eturintaman suomalaisten juoksuhautojen ja tunneliverkoston tutkimiseen.

Harrastaja-arkeologien lisäksi tunnetuilla taistelupaikoilla liikkuu myös hämäräperäisiä kaivajia. Kun maasta otetaan esine ylös, menetetään kaikki siihen liittyvä yhteys. 200 vuoden kuluttua itketään verta, kun se tieto on menetetty.

Jan Fast

Koulutettujen harrastaja-arkeologien lisäksi tunnetuilla taistelupaikoilla liikkuu myös hämäräperäisiä kaivajia. Heillä on usein välineenään metallinilmaisin.

– Sotahistoria on valitettavasti myös heille mielenkiinnon kohde. Kun maasta otetaan esine ylös, menetetään kaikki siihen liittyvä yhteys. 200 vuoden kuluttua itketään verta, kun se tieto on menetetty, Fast harmittelee.

Hankoniemi välttyi näiltä kaivelijoilta, koska kyseessä oli suljettu alue. Kaivausten ensimmäisessä vaiheessa arkeologit kävivät alueen läpi metallinilmaisimilla ja puhdistivat alueen "otsalamppumiehiä" houkuttelevista esineistä.

– Se on tutkimuksellisesti ainutlaatuinen kohde, täynnä koskemattomia jälkiä saksalaisten ajasta.

Hangon vainaja 1:n taskusta löytyivät kolikko ja pistoolin hylsyyn pistetty lyijykynä. Jan Fast

Sotahistoriallisilla kaivauksilla on erityispiirteensä. Rintama-alueella ja väliaikaiseksi tarkoitetuissa haudoissa rintamalinjojen takana on jäänteitä sotilaista, joiden omaisia on vielä hengissä.

– Sotavainajakohteiden kaivausten tavoitteena on saada vainajalle nimi. Se muuttaa asian henkilökohtaiseksi.

Nuoret arkeologit oppivat kaivauksilla työn normit, ja samalla opetetaan seuraava sukupolvi sota-arkeologiaan. Se on uutta: kun suomalaisia sotavainajia on etsitty Venäjän puolelle jääneiltä taistelupaikoilta, asialla eivät olleet arkeologit.

– Vainajia etsineet ihmiset tekivät pyyteetöntä, tunteella tehtyä pioneerityötä Karjalan kannaksella. Nykyisin etsintätyö on jo paremmin organisoitua ja sitä koordinoi Sotavainajien muiston vaalimisyhdistys ry.

Hangossa kaivettiin vuosina 2017–2019 esiin kuuden venäläissotilaan jäännökset. Suomalaiset tekivät niille omat tutkimuksensa, minkä jälkeen luut palautettiin Venäjän suurlähetystölle. Sotilaat haudataan Hangossa olevan Täktomin neuvostomonumentin hautausmaahan.

– Uskon, että he olisivat itsekin halunneet tulla haudatuksi tovereidensa viereen.

Hangon kuusi tunnistamatonta vainajaa haudataan Täktömin muistomerkin hautausmaalle. Jan Fast

Kuuden venäläissotilaan nimet eivät ole selvinneet, mutta pientä toivoa tunnistamisesta on.

– Hienointa olisi ollut vaikka nimi linkkuveitsessä, mutta missään ei ollut mitään viitettä nimistä. Mutta emme ole vielä maalissa.

Venäläiset ovat merkinneet kaikki tiedot sotilaistaan ylös, eli periaatteessa venäläisistä arkistoista voisi löytyä vastauksia.

– Tiedämme, että kaivauspaikan lähistöllä on 11 sotilaan joukkohauta. Me löysimme kuusi. Jos löytäisimme ne viisi, meillä olisi 11 nimeä.

Vainaja numero 4. Hän oli kuollessaan alle 20-vuotias, 165 senttiä pitkä, hintelä nuorukainen, joka oli sairastanut tuberkuloosin. Tämä saatiin selville luista. Jan Fast

Sota-arkeologia ei ole helppoa. Se voi mennä tunteisiin.

– Kun olin kaksi vuotta valmistellut kaivauksia ja lopulta tuli se päivä, jolloin vainajat nostettiin, mietin, meneekö se ihon alle ja onko se jotenkin erilaista.

– Ei se ollut. Se tuntui samalta kuin mikä tahansa arkeologinen kaivaus, Fast kertoo.

Hänen tiimissään oli 15 henkeä, ja osa sen jäsenistä reagoi vainajien nostamiseen. Kaivaustilanteesta myös puuttuivat kaikki normaalit arkeologiavitsit.

– Minulle tuli lähinnä ylpeä olo. Teimme työmme niin hyvin kuin vain voimme. Eihän se mitään iloista puuhaa ollut – he olivat kuitenkin ihmisiä.

Fast korostaa kaivausryhmän vastuuta: jokainen valitaan osaamisen perusteella. Ryhmällä on salassapitovelvollisuus, eikä kaivauksilta postata kuvia someen. Tutkimuksista laaditaan yksityiskohtainen kaivauskertomus, esinelöydöt konservoidaan ja luetteloidaan museokokoelmiin.

Kaikki tiedotus tehdään jälkikäteen.

– Hangon rintamamuseoon tein kaivauksista pienen näyttelyn. Siellä ei ole yhtään luukuvaa, ja koko ajan tehtiin harkintaa, miten asiaa käsitellään teksteissä.

Hangon Tulliniemen vainajat oli haudattu syvään. Luiden lisäksi ei ollut säilynyt mitään, mistä olisi voinut päätellä, keitä he olivat. Jan Fast

Arkeologia voi olla myös fyysisesti vaarallista työtä.

– Taistelupaikoilla voi olla räjähtämättömiä miinoja ja ammuksia. Ne eivät ehkä näytä vaarallisilta, mutta maasta nostettuna niissä voi tapahtua kemiallisia reaktioita ja ne voivat räjähtää jopa itsekseen, Fast selvittää.

Sota-arkeologiaa tehdäänkin yhteistyössä Puolustusvoimien kanssa.

Hautauksissa on myös hygieniaan liittyviä riskejä. Osa ruumiista on maatunut lähes kokonaan, osa ei juuri lainkaan.

– Hangossa vainajat oli haudattu poikkeuksellisen syvään, jopa kahden metrin syvyyteen. Olin ajatellut, että siinä syvyydessä jotain olisi säilynyt, että voisimme löytää esimerkiksi osia univormuista. Mutta siellä oli säilynyt vain luuta ja metallia.

Koska sotavainajat pyritään aina tunnistamaan, pitää nostossa olla tarkkana.

– Tärkeää tunnistamiseen liittyvää dataa voidaan menettää, jos vain nostellaan luut pussiin. Kun istuu työhuoneella pelkät luut edessä, on aika orpo olo.

Tutkimusten päätteeksi hautapaikka palautettiin entiseen asuunsa. Vain vainajat puuttuvat nyt. Jan Fast

Heinolan Vierumäellä pohditaan vuoden 1918 aikaisen joukkohaudan kohtaloa. Hauta on jäänyt teollisuusalueen keskelle, ja yritys haluaisi, että vainajat siirrettäisiin. Toisen mielipiteen mukaan hauta kuuluu jättää paikalleen.

Hangon joukkohaudat saisivat Fastin mielestä jäädä paikoilleen.

– Ne kuuluvat sinne. Lisäksi siirrossa pitäisi ottaa huomioon kustannukset.

– Me tutkimme kuusi vainajaa. Työhön meni pari kuukautta, ja jokaisen vainajan analysointi maksoi noin tuhat euroa eli yhteensä kuusituhatta euroa. Mitä jos tutkittavia onkin 112? Kuka ne maksaa, Fast pohtii.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.

Keskustelu

Etusivulla nyt