Lapsuudenkokemukset jättivät Riina Järviseen turvattomuuden tunteen.
Nöyrä nainen. Kuulostaa alistuvalta, miehen tahtoon taipuvalta. Ei ainakaan kuulosta yhtään 2020-luvun itsenäiseltä naiselta, joka tekee, mitä haluaa.
Silti Riina Järvisen, 34, tavoitteena on olla nöyrä nainen. Hänelle näillä sanoilla ei ole negatiivinen kaiku.
Nöyryys on jotain sellaista, jota tässä ajassa hänen mukaansa tarvittaisiin esimerkiksi parisuhteissa.
Järvinen on porvoolainen terapeutti, muusikko ja pienen tytön äiti, jonka matka nöyräksi naiseksi on vielä kesken.
Hänelle nöyrä on sana, joka pitää sisällään jotain uskomattoman pyhää ja viisasta. Nöyrä nainen ei hae kiitosta ja arvostusta siitä, mitä tekee, vaikka tekisikin joskus enemmän kuin puoliso. Se on rakkautta, ja rakkauden ytimessä asuu nöyryys.
– Nöyryys on sitä, että haluaa antaa itsestään mutta ei anna yli rajojensa. Nöyrä nainen ei hylkää itseään toisen takia, Järvinen määrittelee.
Rakkaus on pisin ja haastavin elämänkoulu.
– Esimerkiksi nöyrä perheenäiti haluaa vapaasta tahdostaan palvella miestä ja lapsiaan. Hän miettii ensisijaisesti kaikkien hyvinvointia, ei vain omaansa.
Teini-ikäisenä Järvisen suurin haave oli löytää poikaystävä.
Kavereilla oli jo poikaystäviä, seksikokemuksiakin vähitellen. Järvistä kalvoi lapsuudesta tuttu tunne: kelpaanko minä tällaisena kuin olen?
22-vuotiaana Järvinen tapasi kotibileissä miehen, josta tuli hänen ensirakkautensa. Nyt se tapahtui, nyt joku tykkää minusta, hän iloitsi. Samaan aikaan hän tiesi, että suhde ei voi kestää.
Järvinen koki poikaystävän käytöksen kontrolloivaksi, ja riitoja oli paljon. Viimeisinä vuosina Järvinen tunsi käyttävänsä toista hyväksi: hän lähti, toinen otti aina hänet takaisin.
Nöyrä nainen ei hylkää itseään toisen takia.
Seitsemän vuoden jälkeen on–off-suhde loppui. Kaipuu hyväksytyksi tulemisesta jäi. Järvinen etsi tunnetta irtosuhteista.
– Sain hetkellistä mielihyvää ja kokemusta siitä, että kelpaan. Enemmän kuitenkin kärsin.
Yksin jääminen kammotti Järvistä. Lapsuudesta mukaan oli jäänyt syvä turvattomuuden tunne.
Lapsuudenkodissa riideltiin paljon, ja pienelle tytölle jäi syvä epävarmuus siitä, onko hän oikeasti rakastettava. Niitäkin hetkiä oli, jolloin tuntui, että kyllä häntä rakastetaan. Sitten oli toisenlaisiakin hetkiä, eikä kukaan auttanut vaikeiden tunteiden käsittelyssä.
Hänestä tuli huolehtija, suorittaja ja murehtija, miellyttäjäkin.
– Minulla oli normaalia voimakkaampi tarve ennakoida elämää. Kun kotona ilmapiiri tuntui kaoottiselta, yritin kompensoida sitä tekemällä tarkkoja suunnitelmia ja tavoitteita, pitämällä asiat järjestyksessä.
Michael Jacksonia ihailleesta musikaalisesta tytöstä esiintyminen oli mahtavaa: itselle sai antaa luvan olla keskipisteenä.
Moria-nimellä musiikkia tekevän Järvisen laulut ovat saaneet sisältöä hänen omasta elämästään. Tässä kuussa ilmestyvä Punaista huulipunaa -levy käsittelee hänen eheytymisprosessiaan parisuhteen kautta sekä naiseksi kasvamista.
– Musiikki on väylä vaikuttaa, tuoda merkittäviä asioita näkyviksi.
Aikuisena suurin haave oli sama kuin teininä: löytää sopiva puoliso.
Jatkuva liike piti ikävät tunteet loitolla. Järvinen opiskeli, teki töitä, tapasi ystäviä ja toimi vapaaehtoisena muun muassa ihmiskaupan vastaisessa työssä ja seurakunnassa. Yksin kotona hän ei juuri osannut olla.
Nelisen vuotta sitten hän tapasi kirkon pihalla miehen. Heitä yhdisti Järvisen mukaan muun muassa halu kasvaa ihmisinä ja kohdata kärsimys suoraan, ei vältellä sitä.
Puolen vuoden kuluttua pari meni naimisiin.
– En voinut uskoa, että minulle tapahtui jotain niin hyvää.
Uhriutuminen on yksi teemoista, joita Järvinen on käsitellyt musiikissaan.
– En uskonut voivani löytää oikeasti hyvää miestä tai olla onnellinen, ja luulin, etten voisi vaikuttaa asiaan. En pystynyt olemaan yksin, koska en halunnut sitä tarpeeksi.
Pariskunta avioitui, kun tuore rakkaus oli vielä silkkaa huumaa. Sellainen Järvinen on aina ollut, mennyt nopeasti eteenpäin, vaikka se onkin riski.
Hän uskoo, että oli hyvä ratkaisu sitoutua toiseen heti.
– Jos takaovi on auki, ei ole kovin motivoitunut laittamaan itseään likoon. Kun sitouduimme toisiimme, olemme motivoituneempia toimimaan paremmin esimerkiksi riidoissa. Se jos mikä helpottaa yhteisen tulevaisuuden rakentamista.
Avioituminen ei kokonaan poistanut epävarmuutta ja yksin jäämisen pelkoa.
– Kaipasin varmistelua ja muistuttelua siitä, miksi toinen haluaa olla kanssani. Ajattelen yhä joskus, että minussa on jotain vikaa.
Avioerojen määrä ja sitä kautta perheiden hajoaminen surettavat Järvistä. Hän uskoo, että radikaali arvojen muutos on yksi iso tekijä erojen taustalla.
Sitoutumista ei ehkä pidetä nykyisin niin tärkeänä kuin ennen. Paljon enemmän mietitään sitä, mitä juuri minä haluan ja tarvitsen.
– Kokonaisuutta ei niinkään ajatella. Kun suhteessa alkaa tulla haasteita, moni ajattelee etsivänsä sellaisen, joka täyttää minun toiveeni. Sen sijaan että itse täyttäisin toisen toiveita.
Järviselle rakkaus sisältää tunteen ja tahdon.
– Rakkaus on pisin ja haastavin elämänkoulu. Se jos mikä voi tehdä ihmisestä nöyrän ja onnellisen.
Perheen esikoistytär on yksivuotias. Syksyllä hän saa pikkusisaruksen.
Järvinen on seurannut viime aikoina käytyä sukupuolikeskustelua ihmeissään. Hän kokee, että sukupuoliroolit ovat nykyisin hukassa: sukupuolta yritetään ikään kuin häivyttää.
– Lapselle tämä on hämmentävää.
Järvinen toivoo, että sukupuoli saisi olla osa lapsen identiteettiä.
– Tutkimusten mukaan miehillä ja naisilla on keskimäärin tiettyjä eroavaisuuksia. Se on rikkaus, ja niitä eroavaisuuksia ja vahvuuksia on hyvä hyödyntää, hän sanoo.
Eri vahvuuksia voi Järvisen mukaan hyödyntää esimerkiksi kotitöissä.
Miksi esimerkiksi miehen pitäisi siivota yhtä paljon kuin naisen, jos siisteys ei ole hänelle yhtä tärkeää eikä siivous yhtä luontevaa?
Vastaavasti mies voi huolehtia naista enemmän jostain muusta, minkä kokee omakseen. Se voi olla myös se siivous, jos onkin niinpäin, että se on miehelle naista luontevampaa.