Kuolleen lapsen synnyttäminen oli äärimmäisen traumaattinen kokemus.
Pienen pojan nimeksi oli päätetty antaa Roope. Äidin puolen suvussa oli paljon Roberteja, ja myös tuleva isoveli oli Max Robert. Laskettu aika oli 10. tammikuuta 2012.
Emmistä tulisi isosisko runsaan vuoden ikäisenä ja ekaluokkalaisesta Maxista toista kertaa isoveli. Kodin tyhjään huoneeseen oli kasattu vauvanvaatteita ja tarvikkeita odottamaan tulokasta.
Tuolloin 37-vuotiaille Mia Heinoselle ja Jani-puolisolle uusi raskaus oli ollut ihana uutinen. Perhe täydentyisi vielä yhdellä pienellä ihmisellä.
Joulukuun 8. päivänä Heinosesta tuntui, että vauva liikkui vain vähän. Neuvolassa selvisi, että sydänäänet ovat normaalit. Kuusi päivää myöhemmin 36. raskausviikon neuvolakäynnillä niitä ei enää kuulunut.
– Laitoin kädet ristiin ja sanoin ääneen: hyvä Jumala, älä anna tämän vauvan olla kuollut. Samalla minulle tuli sellainen olo, että niin on käynyt.
Äitiyspoliklinikalla varmistui, että vauva tosiaan oli menehtynyt. Kohdussa ei ollut enää yhtään vettä.
Olin helpottunut, kun siunaustilaisuus oli ohi.
Lääkäri sanoi, että vauva oli synnytettävä, sillä leikkaus olisi äidille liian iso riski. Samalla hän sanoi muutakin: vauvan kuolema ei ole äidin vika.
Synnytystä oli odotettava seuraavaan päivään, joten Heinonen palasi kotiin. Päivä täyttyi kyynelistä. Heinoset päättivät kuitenkin ilmoittaa ikävän uutisen heti mahdollisimman monelle läheiselle. Siitä alkaisi surutyö.
Maxista ei tullutkaan toista kertaa isoveljeä, mutta hänen sanansa jäivät vahvasti äidin mieleen.
– Max sanoi, että ei meillä ole hätää. Me näemme vauvan sitten taivaassa.
Synnytystä edeltävänä yönä Mia Heinonen valvoi ja luki internetistä saman kokeneiden vanhempien tarinoita. Hän halusi tietää, miten elämä tästä jatkuu, sillä jatkuttavahan sen oli. Hän luki muun muassa äidistä, joka oli käynyt kuolleen vauvansa haudalla viikoittain monen vuoden ajan.
Ensimmäiset joulut olivat todella kovia.
– Mietin, kestävätkö paha olo ja ahdistus niin kauan. Päätin, että en halua sellaista.
Heinonen nukkui hieman ja heräsi, kun puoliso kuunteli Maan korvessa kulkevi lapsosen tie -virttä. Oli aika lähteä synnyttämään kuollut vauva.
Synnytys kesti 11 tuntia ja oli äärimmäisen kivulias ja traumaattinen.
– Minulle sanottiin, että saan niin paljon lääkettä, että kipua ei tunnu. Niin se ei mennyt.
Roope syntyi 16. joulukuuta kello 00.18. Hänet mitattiin niin kuin elävänäkin syntyneet vauvat. Painoa oli kaksi kiloa 80 grammaa ja pituutta 47 senttiä.
Vanhemmat pitivät vauvaa sylissään ja ottivat muutaman valokuvan. Sosiaalityöntekijä ja pappi kävivät tapaamassa heitä, ja samalla selvisi, että sairaalan henkilökunta voi hoitaa hautajaisjärjestelyt. Roope voitaisiin siunata sairaalan kappelissa.
– Sanoin heti, että kyllä käy. Se oli meille helpointa.
Joulu hiipi hiljaa lähemmäs, vaikka Heinosen perheen ajatukset olivat muualla. Vauvalle varattuja vaatteita ja tavaroita ei nyt tarvittaisikaan.
Ahdistuksen keskellä Heinonen mietti, että asiat voisivat olla pahemminkin. Heillä oli kuitenkin Max ja Emmi. Entä jos vauva olisi elänytkin esimerkiksi päivän ja kuollut sitten? Miten kamalaa on vanhemmilla, joiden lapsi kuolee vaikkapa taaperoikäisenä?
Suru tuntui riipaisevalta, ja Heinonen voi muutenkin huonosti. Oli kuumetta ja verenvuotoa ja tulehdusarvot korkealla, ja hän joutui takaisin sairaalaan.
Sairaalassa hän kävi läpi kokemaansa, ja samaan aikaan ystävät laittoivat perheelle joulua: leipoivat, käyttivät autotonta Jania kaupassa, ostivat viimeiset joululahjat.
– Saimme valtavan paljon tukea läheisiltä. Vauvan kuolema on myös ystävien, isovanhempien, tulevien kummien ja muiden läheisten suru.
Sairaalassa Heinosen huone oli samalla käytävällä kuin vauvala. Hän kuuli vastasyntyneiden ääniä ja päätti mennä katsomaan vauvoja.
– Olin jo aiemmin päättänyt, että en koskaan aio vihata kenenkään muun vauvaa enkä halua katkeroitua.
Mia Heinonen uskoo, että ihmiselle ei anneta enempää taakkaa kuin sen verran, minkä hän jaksaa kantaa.
– Ajattelin, että tässä on minun taakkani, jonka kannan.
Jouluaatonaattona Heinonen pääsi sairaalasta kotiin, mutta olo oli heikko ja rytmihäiriöitä paljon. Joulu tuli, sillä niin se tekee jopa hirveän menetyksen jälkeen. Emmi ja Max saivat joulupukin kylään ja äidin jouluksi kotiin.
Tammikuun 30. päivä Roope siunattiin. Hänet oli puettu siniseen kapaloon, ja pienessä, valkoisessa arkussa oli kukkakimppu. Tässä on vain poikani kuori, Heinonen ajatteli.
Kotona Heinoset tilasivat pitsaa, pienen palan arkea odottamattoman surun keskelle.
– Olin helpottunut, kun siunaustilaisuus oli ohi. Ajattelimme, että nyt alamme tehdä töitä, että selviämme tästä.
Roopen kuolinsyy selvisi ruumiinavauksessa. Hän oli juonut kaikki vedet, suoli oli mennyt tukkoon ja paksusuoleen oli tullut paksuuntuma. Käytännössä tila muistutti Heinosen mukaan vatsakalvontulehdusta. Roope oli kuollut noin kaksi vuorokautta ennen synnytystä aamuyöllä tai aamulla.
Kohtukuolema on kyseessä, kun sikiö menehtyy kohtuun 22. raskausviikon jälkeen tai sikiö painaa yli 500 grammaa. Sitä ennen puhutaan keskenmenosta.
Tilastokeskuksen kuolemansyytilaston mukaan Roopen kanssa samana vuonna kohtukuoleman koki Suomessa hänen lisäkseen 160 vauvaa. Kuoleman syy selviää yli 90 prosentissa tapauksista.
Jossain vaiheessa kevättä tuli aamu, jolloin Heinonen ei enää ensimmäisenä ajatellut, että hänen vauvansa on kuollut. Vähitellen sellaisia aamuja tuli yhä useammin, ja vaikka ahdistus oli olemassa, välillä se väistyi taaemmas.
Kotiin pienen Emmin kanssa jäänyt Heinonen kirjoitti tapahtuneesta avoimesti blogiinsa, ja se auttoi asian käsittelyssä. Sairaalasta tarjottiin tukea, mutta sitä hän ei kokenut tarvitsevansa.
– Ymmärsin, että meidän elämämme piti jatkua, vaikka Roopen elämä ei jatkunutkaan.
Vanhempien vihkikuvan vieressä on valokuva Roopen arkusta. Lisäksi vanhemmilla on kuolintodistus ja kuva Roopen jalanjäljistä. Tuhkat pantiin muistolehtoon, mutta perhe vie Roopelle kukan Heinosen mummon ja vaarin haudalle.
Joka joulukuun 14. päivä Mia Heinonen herää ahdistukseen. Roope on mielessä muutenkin, mutta joulukuun puolivälissä hänen lyhyt elämänsä on vahvimmin läsnä. Jouluvalmistelut aloitetaan vasta sen jälkeen.
– Ensimmäiset joulut olivat todella kovia.
Sittemmin ilo on taas löytänyt jouluihinkin. Sitä ei vie edes pieni haikeus, sillä ilon ja surun lailla sekin kuuluu elämään, joulunakin.
Lähteenä myös Duodecimin Terveyskirjasto.