Janne Pirisen esikoisteos Pipolätkä syntyi rakkaudesta urheiluun. Lätkää on pelattu jopa pommikuopissa.
Entinen mainostoimittaja ja nykyisin vapaana tekstintuottajana työskentelevä Janne Pirinen, 45, kirjoitti esikoisteoksensa pipolätkästä.
Lokakuun lopulla ilmestyneessä kirjassa entinen ammattikiekkoilija ja Kiekko-Espoossa viimeiset liigapelinsä pelannut Timo ”Jönni” Blomqvist tiivistää kirjan sanoman napakasti: ”Totista kivaa herkuttelua”.
– Ulko- ja pihapelit, pipolätkä ja urheilu ovat antaneet omaan elämääni käsittämättömän paljon elinvoimaa, ystäviä ja kokemuksia. Pipolätkä aiheena on ollut jo pidemmän aikaa mielessä. Suhde pipolätkään on ollut minulle elämänpituinen, esikoiskirjailija kuvailee kirjansa taustoja.
Lauttasaaressa asuvalla perheenisällä on jääkiekkotaustaa seuratoiminnan piiristä. Pelaaminen loppui aikanaan juniorina Keravalla.
– Halusin kirjoittaa aiheesta erittäin rehellisesti. Oma tietotaitoni jääkiekosta ei ollut kummoinen enkä väitä tuntevani jääkiekkoa sen syvällisemmin. Pelikentillä olen toki viettänyt todella paljon aikaa.
Kirjan kirjoittaminen on ollut matka lajin juurille. Samalla Pirinen on pohtinut harrastuksen merkityksiä.
– Halusin kirjoittaa sellaisen kirjan, joka lisää ymmärrystämme hienosta pelailun kulttuurista ja inspiroi ihmisiä tulemaan pelikentille, hän kertoo.
Pirinen kuvailee esikoiskirjan tekemistä kuin jääkiekon pelaamiseksi heikoilla jäillä.
Kirjaan on kerätty näkemyksiä piha- ja ulkopeleistä myös tunnetuilta kiekkoilijoilta, aktiiviharrastajilta sekä urheiluhistorian asiantuntijoilta.
Teksti on jouhevaa ja helposti vastaanotettavaa. Erilaiset näkökannat ja hauskat haastateltavien kertomat yksityiskohdat naurattavat ja rikastuttavat sisältöä.
– Paljon jäi tietysti tallentamatta. Päällimmäisenä esiin nousi, että meillä on pipolätkässä valtavan pitkät perinteet. Se on vuosikymmenien jatkumo – peli, jota meillä edelleen pelataan aina tasavallan presidenttiä myöden, Pirinen sanoo.
– Peleissä erilaiset ja eri ikäiset ihmiset kohtaavat hyvässä hengessä. Syntyy yhteinen pelikokemus. Se on mielestäni arvokasta myös nykyajassa.
Suomessa lätkää on pelattu pihoilla, järven tai lammen jäällä, parkkipaikoilla ja ties missä – jopa pommituksissa syntyneissä kuopissa.
– Pihapeli on tapahtuma, johon kaikki ovat tervetulleita. Se on kaikkien oikeus. Pipolätkä on yhteistä omaisuuttamme. Vähän niin kuin jokamiehen oikeus, Pirinen innostuu.
Pirinen itse pelaa pipolätkää useita kertoja viikossa. Kirjailija kehuu myös Espoon olosuhteita. Hänen mielestään kaupungissa pidetään erittäin hyvää huolta urheilun ja liikunnan suorituspaikoista.
– Espoossa on todella hyvät puitteet lätkän pelaamiseen. Käyn usein pelaamassa Espoon halleissa ja ulkojäillä. Kaupungissa on hienosti oivallettu liikunnan merkitys asukkaiden hyvinvoinnille, Pirinen todistaa.
Pirinen arvelee, että suomalaisten nykyinen tapa pelata ja suhtautua jääkiekkoon polveutuu pitkästä pihapelikulttuurista.
Hän tuskin on kovin väärässä. Leijoninen päävalmentaja Jukka Jalonen korostaa usein voittavan lätkän olevan kollektiivista pelaamista.
Sitähän pipolätkäkin parhaimmillaan on.