Hyvinvointi | Maratoneja pidempi ultrajuoksu kasvattaa henkistä kanttia – ensikertalainen treenasi vuoden ja taisteli maaliin puolivälin epäuskosta huolimatta

Juoksukilpailun juontaja muistuttaa osallistujia pysymään tarkkana, ettei kukaan eksy reitiltä. Aamuvarhaisella kuulutus naurattaa, mutta samaa yleisurheilukenttää pitäisi jaksaa juosta ympäri vielä kaksitoista tuntia.

Keijo Kuusisto, 46, juoksee ensimmäistä ultrajuoksukisaansa Liedossa. Takana on noin vuoden kestänyt treenaus ja sitä ennen vuosien liikkumattomuus päkiä- ja polvivaivojen vuoksi. Kuusiston tavoitteena on jaksaa mukana täydet kaksitoista tuntia, ja jos kaikki menee nappiin, juosta sata kilometriä kisan aikana.

Vantaalainen Kuusisto työskentelee projektipäällikkönä toimistoympäristössä, eikä hänellä ole kotonaan junnuaikojen urheilupokaaleja. Hänenlaisiaan aivan tavallisia ihmisiä on hurahtanut ultrajuoksuun vuosittain yhä enemmän.

– Vuonna 2013 Kokkolan rataultrassa oli noin sata osallistujaa. Tänä vuonna esimerkiksi Lapin polkujuoksutapahtumiin on ollut tuhansia ilmoittautuneita, eivätkä kaikki ole mahtuneet mukaan, valottaa Ultrajuoksuliiton puheenjohtaja Fredrik Olaussen.

Polkujuoksu on yksi ultrajuoksun muodoista ja erityisen suosittu. Siinä juostaan luonnon helmassa tietyn mittainen matka, kuten Karhunkierros, ja nopeimmassa ajassa suoriutunut voittaa.

Rataultrissa taas kisataan siitä, kuka juoksee pisimmän matkan kuuden, kahdentoista tai 24 tunnin aikana.

On lopulta päästä kiinni, pystyykö jatkamaan.

Fredrik Olaussen

Ultrajuoksu kuulostaa extreme-lajilta, joka vetää puoleensa yllytyshulluja ja teräsmiehiä, mutta Olaussenin mukaan näin ei ole.

Suurin osa harrastuksesta on tunnin mittaisia arkilenkkejä ja kolmen neljän tunnin pituisia rupeamia kerran viikossa. Se tekee lajista helposti lähestyttävän.

Ultrajuoksu ei edellytä ajokoiran ruumiinrakennetta. Kisoissa ovat edustettuina kaikki ammatti- ja ikäryhmät sekä sukupuolet.

– Moni nauttii sosiaalisesta yhteenkuuluvuudesta ja juoksee siksi porukassa. Joku saa ultrajuoksusta terveellisen addiktion jonkin haitallisemman tilalle. Muutamat julkaisevat kisatuloksiaan somessa ja näyttävät, miten kovia kavereita ovat.

Itse kisasuoritus tekee erittäin pahaa, Olaussen myöntää. Hän on juossut viidesti 24 tunnin kisan ja päättänyt jokaisen aikana, ettei enää koskaan juokse vuorokautta.

Mistä saa virtaa jatkaa juoksun loppuun?

– On oltava lihakset, pää ja energiatasot kunnossa. Silti lopulta on päästä kiinni, pystyykö jatkamaan, Olaussen sanoo.

Ultrajuoksijan perustreeni on myös henkistä harjoitusta, jossa mieli kasvaa sietämään tuntikausien tasapaksua toimintaa. Se ei ole helppoa yhteiskunnassa, joka on muovannut ihmisen olemaan jatkuvasti tavoitettavissa ja virikkeiden vietävänä.

Kun Kuusisto on juossut tunnin ja 20 minuuttia, mieleen juolahtaa, että takana on vasta kymmenesosa suorituksesta. Ajatus pelottaa, vaikka toistaiseksi askel kulkeekin hyvin.

Negatiivisten ajatusten tehtävä on pysäyttää juoksija, selittää urheilupsykologi Tuomas Grönman.

– Ne ovat elimistön puolustusmekanismi, jonka tarkoitus on estää meitä näännyttämästä itseämme. Mieli yrittää auttaa, vaikka todellisuudessa keho jaksaakin.

Olaussen kertoo, että ajatuksiin tulee suhtautua kuin pilviin, jotka saavat tulla ja mennä. Negatiivisten tuntemusten vietäväksi ei saa antautua.

Ikävien ajatusten väistely voi kuulostaa vaikealta, mutta juokseminen ohjaa siihen luonnostaan. Pitkäkestoinen, monotoninen eteneminen viestii elimistölle ja aivoille, ettei ihmisen tarvitse olla varuillaan uhkien vuoksi. Osa aivoalueista saa levätä.

Syntyy tietoisen läsnäolon tila, joka tuntuu hyvältä. Tuntemus on sama kuin järvimaisemaa tai nuotion liekkejä katsellessa.

– Tietoisesti läsnä ollessaan ihminen ei murehdi menneisyyttä tai pelkää tulevaa vaan havainnoi kehonsa tuntemuksia nykyhetkessä, Grönman selittää.

Käytännössä ultrajuoksija voi suorituksen aikana miettiä esimerkiksi, miltä rata tuntuu askeleen alla, tai että voisi ottaa vähän puuroa. Seuraavaa kierrosta pidemmälle ei kannata ajatella.

– Ultrajuoksun viehätys on siinä, että se on vastapaino sirpaleiselle maailmalle. Kun saa keskittyä pitkän aikaa yhteen asiaan, ahdistus vähenee ja palaudumme informaatiotulvasta, Grönman sanoo.

Olaussen kertoo kuulleensa, että aloittelevat ultrajuoksijat ovat jättäneet kisan kesken, kun kantapäässä on alkanut hiertää, ja huoli loppuun pääsemisestä on herännyt.

Tietoisen läsnäolon avulla suoritusta uhkaaviin ajatus-tunne-toiminta-ketjuihin voi vaikuttaa. Kokemuksen myötä juoksija oppii, että aina kun hän huomaa rakon jalassaan, hänessä herää epäonnistumisen pelko.

Kun pelon syyn ymmärtää, voi rauhoitella itseään ja pysähtyä laittamaan rakkolaastarin juoksun lopettamisen sijaan.

Koska henkinen kantti on kestävyysjuoksussa avainasemassa, elämänkokemuksesta on hyötyä. Suomen ennätyksen haltija 24 tunnin juoksussa oli kisahetkellä 50-vuotias, ja osallistujia riittää 75-vuotiaiden sarjoihinkin.

– Ultrajuoksu antaa pitkäjänteisyyttä työelämään ja muihinkin asioihin. Juostessa on oppinut, että kunhan jaksaa ottaa vielä seuraavan pienen askeleen, niin lopulta onnistuu, puheenjohtaja Olaussen sanoo.

Kisan puolivälissä Kuusisto seuraa, miten kuuden tunnin sarjalaiset pääsevät jo pois kentältä. Hän kyseenalaistaa vahvasti valintaansa osallistua kahdentoista tunnin sarjaan, eikä ole varma, pysyykö tolpillaan loppuun asti. Hän sai siis täsmälleen, mitä halusi.

– Harva aikuinen viitsii tehdä vaikkapa 30 palan palapeliä, vaan valitsee tuhannen tai muutaman tuhannen palan kuvan. Pitää olla todellinen haaste, että siitä innostuu. Tiesin, että kuudesta tunnista selviytyisin ainakin kävellen, Kuusisto perustelee sarjavalintaansa.

Vaikka laji kuulostaa tuskaiselta rääkiltä, se on harrastajalleen armollisempi kuin maratonjuoksu.

– Jos sanoo kaverille, että juoksi maratonin, kysytään, mikä aikasi oli. Jos taas sanoo juosseensa kahdentoista tunnin rataultran, reaktio onkin, että vau, miten pystyit, urheilupsykologi Grönman kuvaa.

– Aikaperusteinen kisa on siinä mielessä henkisesti helpompi, että kaikki juoksevat loppuun asti yhdessä, Kuusisto sanoo.

Kahdeksan tunnin eli noin 64 kilometrin kohdalla Kuusisto vaihtaa tyystin kävelyyn. Nesteytys on vaikeaa 29 asteen helteessä, ja huoltopisteen retkituolilta on aina vaikeampi nousta.

Viimeisen tunnin aikana reidet kangistuvat, mutta askel seuraa toistaan kisan loppuun saakka. Kun nilkan matkamittarin saa irrottaa kentän laitaan, Kuusiston hymy kilpailee ilta-auringon kanssa.

Saldoksi kertyi hieman yli 86 kilometriä ja revanssihalu. Varpaiden turvotus laskee viikon kuluessa, mutta sadan kilometrin tavoite jää kaikumaan seireenin äänenä takaraivossa.

Seuraavalla kerralla pitää jaksaa juosta enemmän ja kävellä vähemmän.

Jutussa on hyödynnetty aivotutkija Minna Huotilaisen haastattelua Polkuporinat-podcastissa 9.8.2019.