Nyt kaivataan jonkinlaista Korpilammen henkeä, kolumnisti kirjoittaa.
Suomessa menestys muuttuu helposti ominaisuudeksi. Kun jossakin onnistutaan tarpeeksi hyvin ja tarpeeksi pitkään, alamme puhua siitä kuin se kuuluisi tähän maahan pysyvästi. Suomalainen koulu on maailman paras, hyvinvointivaltio pitää ihmisestä huolta ja Suomeen syntyminen on lottovoitto. Nokia opetti meille, että pieni maa voi nousta teknologian maailmanhuipulle, ja viime vuodet olemme saaneet viettää maailman onnellisimpana kansana.
Moni näistä kertomuksista syntyi todellisesta menestyksestä. Kansakuntakin tarvitsee itseluottamusta ja ymmärrystä siitä, missä se on onnistunut. Ongelmia alkaa syntyä siinä vaiheessa, kun kertomus säilyy ennallaan maailman muuttuessa sen ympärillä.
Tuoreet PISA-tulokset ovat tästä epämukava muistutus. Vuosituhannen alussa suomalaiset koululaiset kuuluivat maailman parhaisiin, suomalaisesta peruskoulusta haettiin oppia toiselta puolelta maailmaa ja PISA-menestyksestä tuli osa käsitystämme Suomesta.
Suomi on kiistatta edelleen hyvä koulumaa. Maailman terävimmästä kärjestä olemme kuitenkin pudonneet jo aikaa sitten. Nyt olemme monessa vertailussa suunnilleen samassa joukossa Britannian, Kanadan, Irlannin ja Sveitsin kanssa. Harvemmin kuulee puhuttavan brittiläisestä tai sveitsiläisestä koulutusihmeestä.
Maineemme on siis kestänyt paremmin kuin sen synnyttäneet tulokset.
PISA ei mittaa vain kansallista kunniaa. Lukeminen, matematiikka ja muut perustaidot vaikuttavat siihen, millaisista lähtökohdista nuori jatkaa koulutukseen ja työelämään. Jos ne jäävät heikoiksi 15-vuotiaana, vaikeudet voivat kulkea mukana pitkälle aikuisuuteen. Parikymmentä vuotta jatkunut oppimistulosten lasku on siksi paljon vakavampi asia kuin muutama menetetty sijoitus maiden välisessä vertailussa.
Laskuun on silti ollut yllättävän helppo tottua. Mitään yhtä suurta romahdusta ei tapahtunut, vaan tulokset heikkenivät vähitellen. Jokaisen uuden vertailun kohdalla on voinut aivan perustellusti todeta Suomen pärjäävän edelleen ihan hyvin. Vuosien kuluessa myös käsitys onnistumisesta muuttuu. Maailman kärjestä siirrytään puhumaan hyvästä kansainvälisestä tasosta, eikä kukaan varsinaisesti päätä laskea rimaa.
Keskinkertaisuuteen voi päätyä näinkin.
Suomessa olisi käyttöä paremmalle myytinmurtamisen taidolle. Nokia nousi Suomesta matkapuhelinten maailmanmarkkinoiden kärkeen ja menetti asemansa hämmästyttävän nopeasti. Koronapandemia paljasti aukkoja käsityksessämme poikkeuksellisen vahvasta varautumisesta. PISA pakottaa nyt tarkistamaan kuvaamme koulutuksen suurvallasta.
Maailma ei anna pisteitä vanhasta maineesta. Tämä on syytä pitää mielessä juuri nyt, sillä vuoteen 2040 katsova maailma näyttää Suomelle monella tavalla nykyistä vaativammalta.
Maailma ei anna pisteitä vanhasta maineesta.
Venäjä lähestyy väistämättä aikaa, jolloin Vladimir Putinin valtakausi joskus päättyy. Kukaan ei tiedä, mitä sen jälkeen tapahtuu, mutta Suomen vieressä on myös tulevina vuosikymmeninä ydinasevaltio, jonka poliittinen kehitys voi olla pitkään vaikeasti ennakoitavaa.
Yhdysvalloissa poliittiset voimat ovat rajussa liikkeessä ja maan suhde omaan kansainväliseen rooliinsa elää. Kiinassa Xi Jinpingin valtakaudella valta on keskittynyt tavalla, joka sitoo maailman toiseksi suurimman talouden suunnan yhä vahvemmin yhden puolueen ja johtajan ratkaisuihin.
Samaan aikaan talous ja turvallisuus ovat kietoutumassa uudella tavalla toisiinsa. Yritykset ja valtiot eivät enää kysy vain, mistä tavara, energia tai teknologia saadaan halvimmalla. Vapaamman maailmankaupan vuosikymmenten jälkeen olemme jo siirtyneet aikaan, jossa valtiot tukevat strategisia teollisuudenalojaan, suojaavat teknologiaansa ja yrittävät vähentää vaarallisiksi koettuja riippuvuuksiaan.
Tekoäly muuttaa samaan aikaan työtä, yrityksiä ja tuottavuutta tavalla, jonka lopullista mittakaavaa emme vielä tunne. Maailman väestöllinen painopiste siirtyy, kun Eurooppa vanhenee ja työikäinen väestö kasvaa aivan muualla. Kilpailu osaajista kovenee samalla kun osaamisen merkitys kasvaa.
Euroopalle yhtälö on armoton. Meidän pitäisi pystyä rahoittamaan ikääntyvien yhteiskuntien menot ja nykyistä kalliimpi turvallisuus samalla, kun Yhdysvallat ja Kiina hallitsevat monia teknologisen kilpailun tärkeimpiä alueita.
Euroopalla on edelleen valtava sisämarkkina, korkeasti koulutettu väestö ja kyky vaikuttaa maailman sääntöihin, mutta mikään niistä ei automaattisesti takaa taloudellista menestystä tulevina vuosikymmeninä.
Vuosi 2040 ei ole edes kovin kaukana. Tämän päivän 15-vuotias espoolainen on silloin kolmekymppinen, työelämässä ja ehkä hankkimassa ensimmäistä kotiaan tai perustamassa perhettä. Hänen mahdollisuuksiinsa vaikuttaa paljon se, millaisen koulutuksen, talouden ja yhteiskunnan pystymme siihen mennessä rakentamaan.
Millä Suomi siis ansaitsee elintasonsa vuonna 2040?
Tähän kysymykseen kaipaisin suomalaiselta politiikalta nykyistä paljon vahvempaa vastausta. Olemme käyttäneet vuosikausia valtavasti energiaa olemassa olevan jakamiseen.
Verotetaanko enemmän vai leikataanko menoja, kuka saa ja kuka maksaa, mistä voidaan säästää ja kenelle lasku lopulta kuuluu. Päätökset ovat välttämättömiä, mutta nykyisen jakaminen uudella tavalla ei vielä kerro, mistä tulevaisuuden jaettava syntyy.
Espoosta löytyy tähän kiinnostava historiallinen vertailukohta.
Syyskuussa 1977 poliittisia päättäjiä, työmarkkinavaikuttajia ja elinkeinoelämän johtajia kokoontui Hotelli Korpilammelle tilanteessa, jossa Suomen talous kärsi vaikeuksista. Korpilampi jäi historiaan yrityksenä löytää erilaisten etujen keskeltä riittävän yhteinen käsitys siitä, mitä Suomen menestyminen vaati.
Jonkinlaiselle Korpilammen hengelle olisi jälleen käyttöä.
Erityisesti hyvinvointivaltion kohdalla kysymys alkaa olla vaikea kiertää. Mitä sillä tarkoitamme vuonna 2040? Mitkä lupaukset haluamme pitää kaikissa oloissa ja mistä olemme valmiita maksamaan? Hyvinvointivaltiosta puhutaan liian helposti valmiina rakennuksena, jota joko puolustetaan tai puretaan.
Vuonna 2040 sen pitäisi kuitenkin toimia Suomessa, jossa vanhuksia on enemmän, työikäisiä suhteessa vähemmän ja turvallisuudesta maksetaan nykyistä enemmän. Jotakin joutuu väistämättä muuttumaan. Olennaisempaa olisi sopia, mistä emme halua luopua.
Yhteisen suunnan puute näkyy jo suomalaisten mielialoissa. Sitran Tulevaisuusbarometrissa vain 18 prosenttia suomalaisista arvioi Suomen tulevaisuuden nykyhetkeä paremmaksi, kun vielä kaksi vuotta aikaisemmin osuus oli 29 prosenttia. Lähes puolet näkee tulevaisuuden nykyistä huonompana.
Samaan aikaan kolme neljästä uskoo, että tulevaisuuteen voidaan vaikuttaa. Tulevaisuususko ei siis ole kadonnut, mutta yhteinen käsitys paremmasta huomisesta näyttää olevan pahasti hukassa.
Emme tiedä, mistä seuraava suomalainen maailmanluokan menestys syntyy. Sen tiedämme, ettei Suomi voi rakentaa tulevaisuuttaan oletukselle maailman pysymisestä ennallaan. Realismia on myöntää, ettei seuraava maailma välttämättä ole meille nykyistä helpompi. Olemme tosin ennenkin joutuneet rakentamaan menestystämme oloissa, joita emme itse ole saaneet valita.
Vanhoista menestystarinoista kannattaa säilyttää ennen kaikkea niiden kunnianhimo. Keskinkertaisuus on Suomelle liian vaatimaton tavoite. Me kun olemme jo osoittaneet pystyvämme parempaan.
Kirjoittaja on espoolainen ulko- ja turvallisuuspolitiikan asiantuntija.
